Tiina Raevaara: Hukkajoki

Tiina Raevaara: Hukkajoki. Teos, 2012

Kävin alkukeväästä kuuntelemassa Tiina Raevaaran esitystä ensimmäistä kertaa järjestetyillä Korjaamon Kirjamarkkinoilla ja varasin kirjastosta Hukkajoen heti kotiin päästyäni. Tarinan tiesin vahvasti maagisella realismilla väritetyksi mysteeriksi jo ennen kirjaan tarttumista.

Kirja kertoo erittäin vähäväkiseksi kutistuneen kylän, Hukkajoen, asukeista sekä kylään päätyvästä nuoresta miehestä Joonasta, jonka elämä on jo hänen tiedostamattaan limittynyt kyläläisten kohtaloihin. Yhdistäväksi elementiksi nousee kaikkien yhteisesti ikävöimä Eleonoora, joka on kadonnut selittämättömästi jo jonkin aikaa sitten. Menetys ja suru viipyvät vahvoina henkilöhahmoissa, eivätkä he tunnu edes kunnolla tiedostavan omituisia tapahtumia ympärillään.

Maagisia elementtejä kirjassa ammennetaan ennen kaikkea metsästä. Vaikka Hukkajoen tarkkaa sijaintia ei mainitakaan, sijoitin sen mielessäni Pohjois-Karjalan jylhiin metsä- ja koskimaisemiin. Metsästä kirjassa tulevat niin omia salaperäisiä tarkoitusperiään ajavat karhut kuin ikiaikainen koskeen kahlehdittu myyttinen alkuhirviökin. Metsä on kirjan henkilöhahmoille elinehto, pelottava, mutta puoleensavetävä.

Raevaaran lauseet ovat tiheään pilkutettuja ja siksi hieman hengästyttäviä. Kirjan maailma rakentuu näiden lauseiden ja erikoisten tapahtumien kautta unenomaiseksi keitokseksi, jossa todellisten tapahtumien ja kuvitelmien välistä rajaa on mahdotonta erottaa. Alun suhteellisen suoraviivaisen mysteerikertomuksen jälkeen tarina saakin myyttisyydessään lähes maailmoja syleilevät mittasuhteet.

Hukkajoki on maagisuudessaan kaunis, mutta tavoittelee erikoisuutta ehkä hieman liian tosissaan. Suomalainen ikimetsä ja koskimaisema riittäisivät jo yksinään maagisen ilmapiirin luomiseen ilman sielunvaellustakin. Hukkajoki tarjoaa kuitenkin outojen maailmojen ystäville paljon omaleimaista tunnelmaa.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

 

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått, 2006). Otava, 2006.

Westön välittömään klassikkoasemaan noussut Missä kuljimme kerran tuntui lukuprojektilta, johon jostain syystä pitkään emmin tarttua. Viimeisen sysäyksen jo jonkin aikaa omasta kirjahyllystänikin löytyvän kirjan avaamiseen antoi lukupiirini. Hyvä niin, sillä ilman tuota sysäystä olisin yhä yhtä suurta suomalaista lukukokemusta köyhempi.

Missä kuljimme kerran kuvaa historiallisella pikkutarkkuudella helsinkiläistä elämänmenoa 1900-luvun alusta talvisodan kynnykselle. Noin kolmasosa kirjasta sijoittuu sisällissodan tapahtumiin useiden eri henkilöhahmojen silmin katsottuna. Sisällissotakuvauksessa Westö mielestäni onnistuu tapahtumien puolueettomassa kuvauksessa, vaikka kirjoittaakin hiukan enemmän valkoiselta näkökannalta. Lisäksi Westö kuvaa hienosti asenneilmapiirin jatkumista sodan päätyttyäkin. Vihanpito ja erottelu nostaa päätään myöhemmin muun muassa Lapuan liikkeenä ja näkyy Helsingissä Pitkänsillan rajaamana ihmisten eriarvoisuutena. 

Kirjassa on todella paljon henkilöhahmoja, joista useimmat ovat ruotsinkielisiä rikkaiden sukujen vesoja. Heidän kauttaan päästään kirjan suvantovaiheessa kurkistamaan 1920-luvun helsinkiläiseen yöelämään, jonka taustamusiikkina toimii äskettäin Suomeen rantautunut jazz. Mukana on kuitenkin myös kalliolaisia työväenluokan edustajia, joiden elinolojen kuvaus kiinnosti ainakin itseäni jopa vielä enemmän. 

Henkilöhahmojen moninaisuuden vuoksi kirjaa vaivasi ajoittainen raskaslukuisuus. Historialliset tapahtumat nousevat kirjassa päärooliin ja ne toimivatkin komeana näyttämönä hieman etäisiksi jääville henkilöhahmoille. Henkilöhahmot kuuluvat jo nuoruudessaan sodan jalkoihin jääneeseen sukupolveen ja sen seurauksena kaikkien ihmissuhteita ja elämänkaarta värittävät epäonnistuminen ja hapuilu.

Kirjan lukeminen kannattaa jo sen historiallisten arvojenkin vuoksi. Varsinkin nykyisenä helsinkiläisenä sain paljon kirjan Helsinki-kuvauksesta. Missä kuljimme kerran on viihdyttävä palanen Suomen historiaa.  

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien anos de soledad, 1967). WSOY, 1983

Kolumbialaisen nobel-kirjailijan Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys on ollut lukulistallani jo todella pitkän aikaa. Aloitin kirjan kertaalleen vuosia sitten, mutta syystä tai toisesta lukeminen keskeytyi pidemmäksi aikaa, enkä saanut tekstistä enää uudestaan otetta jatkaakseni loppuun saakka. Muistan kokeneeni kirjan tuolloin raskaslukuisena ja se on pitkittänyt tarttumistani siihen uudestaan, mutta lukuhaasteeni innoittamana sain tämänkin kirjahyllyni kirjan luettua.

Sadan vuoden yksinäisyys on rehevä ja rönsyilevä tarina syrjäisestä etelä-amerikkalaisesta pikkukaupunki Macondosta ja sen perustajasuvun vaiheista sadan vuoden ajanjaksolta. Tuona aikana suvun esi-isien Jose Arcadio ja Ursula Buendian jälkeläiset nousevat ja kaatuvat uskomattoman vaiheikkaissa käänteissä kunnes suku eristyneenä ympäristöstään sammuu viimeisen jäsenensä myötä. Yksi toisensa jälkeen henkilöhahmot vajoavat hulluuteen ja yksinäisyyteen maailman kokiessa mullistuksiaan heidän ympärillään. Macondoa ravistelevat tapahtumat heijastelevat pienoiskoossa Kolumbian lähihistoriaa sisällissotineen, joukkomurhineen ja ulkomaisten liikeyritysten esiinmarsseineen. Kirjan lopuksi Macondokin on perustajasukunsa myötä vajonnut yksinäisyyteen ja unohdukseen.

Lukukokemus oli hieman uuvuttava, mutta lopussa palkitseva. Teksti on vahvasti maagisella realismilla maustettua ja poukkoilee ajassa ja paikassa edestakaisin. Suvun jäsenet nimetään yhä uudestaan samoilla nimillä, mikä entisestään vaikeuttaa rönsyilevän tarinan seuraamista. Kirjan tumma pohjavire ja sukua eri muodoissaan kohtaavat onnettomuudet tekevät lukukokemuksesta myös hiukan alavireisen. Toisaalta uskomattomat juonenkäänteet pitävät lukijan varpaillaan, eikä kirjasta muutenkaan suvantokohtia juuri löydy. Myös tapahtumien linkittyminen Kolumbian todelliseen historiaan lisäsi omaa mielenkiintoani tarinaan.

Marquezin tyyli on kaiken kaikkiaan niin omintakeista, ettei mieleeni tule mitään toista teosta, jota Sadan vuoden yksinäisyys muistuttaisi. Jo pelkästään se tekee kirjasta ehdottomasti tutustumisen arvoisen.