Tiina Raevaara: Hukkajoki

Tiina Raevaara: Hukkajoki. Teos, 2012

Kävin alkukeväästä kuuntelemassa Tiina Raevaaran esitystä ensimmäistä kertaa järjestetyillä Korjaamon Kirjamarkkinoilla ja varasin kirjastosta Hukkajoen heti kotiin päästyäni. Tarinan tiesin vahvasti maagisella realismilla väritetyksi mysteeriksi jo ennen kirjaan tarttumista.

Kirja kertoo erittäin vähäväkiseksi kutistuneen kylän, Hukkajoen, asukeista sekä kylään päätyvästä nuoresta miehestä Joonasta, jonka elämä on jo hänen tiedostamattaan limittynyt kyläläisten kohtaloihin. Yhdistäväksi elementiksi nousee kaikkien yhteisesti ikävöimä Eleonoora, joka on kadonnut selittämättömästi jo jonkin aikaa sitten. Menetys ja suru viipyvät vahvoina henkilöhahmoissa, eivätkä he tunnu edes kunnolla tiedostavan omituisia tapahtumia ympärillään.

Maagisia elementtejä kirjassa ammennetaan ennen kaikkea metsästä. Vaikka Hukkajoen tarkkaa sijaintia ei mainitakaan, sijoitin sen mielessäni Pohjois-Karjalan jylhiin metsä- ja koskimaisemiin. Metsästä kirjassa tulevat niin omia salaperäisiä tarkoitusperiään ajavat karhut kuin ikiaikainen koskeen kahlehdittu myyttinen alkuhirviökin. Metsä on kirjan henkilöhahmoille elinehto, pelottava, mutta puoleensavetävä.

Raevaaran lauseet ovat tiheään pilkutettuja ja siksi hieman hengästyttäviä. Kirjan maailma rakentuu näiden lauseiden ja erikoisten tapahtumien kautta unenomaiseksi keitokseksi, jossa todellisten tapahtumien ja kuvitelmien välistä rajaa on mahdotonta erottaa. Alun suhteellisen suoraviivaisen mysteerikertomuksen jälkeen tarina saakin myyttisyydessään lähes maailmoja syleilevät mittasuhteet.

Hukkajoki on maagisuudessaan kaunis, mutta tavoittelee erikoisuutta ehkä hieman liian tosissaan. Suomalainen ikimetsä ja koskimaisema riittäisivät jo yksinään maagisen ilmapiirin luomiseen ilman sielunvaellustakin. Hukkajoki tarjoaa kuitenkin outojen maailmojen ystäville paljon omaleimaista tunnelmaa.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

 

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått, 2006). Otava, 2006.

Westön välittömään klassikkoasemaan noussut Missä kuljimme kerran tuntui lukuprojektilta, johon jostain syystä pitkään emmin tarttua. Viimeisen sysäyksen jo jonkin aikaa omasta kirjahyllystänikin löytyvän kirjan avaamiseen antoi lukupiirini. Hyvä niin, sillä ilman tuota sysäystä olisin yhä yhtä suurta suomalaista lukukokemusta köyhempi.

Missä kuljimme kerran kuvaa historiallisella pikkutarkkuudella helsinkiläistä elämänmenoa 1900-luvun alusta talvisodan kynnykselle. Noin kolmasosa kirjasta sijoittuu sisällissodan tapahtumiin useiden eri henkilöhahmojen silmin katsottuna. Sisällissotakuvauksessa Westö mielestäni onnistuu tapahtumien puolueettomassa kuvauksessa, vaikka kirjoittaakin hiukan enemmän valkoiselta näkökannalta. Lisäksi Westö kuvaa hienosti asenneilmapiirin jatkumista sodan päätyttyäkin. Vihanpito ja erottelu nostaa päätään myöhemmin muun muassa Lapuan liikkeenä ja näkyy Helsingissä Pitkänsillan rajaamana ihmisten eriarvoisuutena. 

Kirjassa on todella paljon henkilöhahmoja, joista useimmat ovat ruotsinkielisiä rikkaiden sukujen vesoja. Heidän kauttaan päästään kirjan suvantovaiheessa kurkistamaan 1920-luvun helsinkiläiseen yöelämään, jonka taustamusiikkina toimii äskettäin Suomeen rantautunut jazz. Mukana on kuitenkin myös kalliolaisia työväenluokan edustajia, joiden elinolojen kuvaus kiinnosti ainakin itseäni jopa vielä enemmän. 

Henkilöhahmojen moninaisuuden vuoksi kirjaa vaivasi ajoittainen raskaslukuisuus. Historialliset tapahtumat nousevat kirjassa päärooliin ja ne toimivatkin komeana näyttämönä hieman etäisiksi jääville henkilöhahmoille. Henkilöhahmot kuuluvat jo nuoruudessaan sodan jalkoihin jääneeseen sukupolveen ja sen seurauksena kaikkien ihmissuhteita ja elämänkaarta värittävät epäonnistuminen ja hapuilu.

Kirjan lukeminen kannattaa jo sen historiallisten arvojenkin vuoksi. Varsinkin nykyisenä helsinkiläisenä sain paljon kirjan Helsinki-kuvauksesta. Missä kuljimme kerran on viihdyttävä palanen Suomen historiaa.  

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien anos de soledad, 1967). WSOY, 1983

Kolumbialaisen nobel-kirjailijan Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys on ollut lukulistallani jo todella pitkän aikaa. Aloitin kirjan kertaalleen vuosia sitten, mutta syystä tai toisesta lukeminen keskeytyi pidemmäksi aikaa, enkä saanut tekstistä enää uudestaan otetta jatkaakseni loppuun saakka. Muistan kokeneeni kirjan tuolloin raskaslukuisena ja se on pitkittänyt tarttumistani siihen uudestaan, mutta lukuhaasteeni innoittamana sain tämänkin kirjahyllyni kirjan luettua.

Sadan vuoden yksinäisyys on rehevä ja rönsyilevä tarina syrjäisestä etelä-amerikkalaisesta pikkukaupunki Macondosta ja sen perustajasuvun vaiheista sadan vuoden ajanjaksolta. Tuona aikana suvun esi-isien Jose Arcadio ja Ursula Buendian jälkeläiset nousevat ja kaatuvat uskomattoman vaiheikkaissa käänteissä kunnes suku eristyneenä ympäristöstään sammuu viimeisen jäsenensä myötä. Yksi toisensa jälkeen henkilöhahmot vajoavat hulluuteen ja yksinäisyyteen maailman kokiessa mullistuksiaan heidän ympärillään. Macondoa ravistelevat tapahtumat heijastelevat pienoiskoossa Kolumbian lähihistoriaa sisällissotineen, joukkomurhineen ja ulkomaisten liikeyritysten esiinmarsseineen. Kirjan lopuksi Macondokin on perustajasukunsa myötä vajonnut yksinäisyyteen ja unohdukseen.

Lukukokemus oli hieman uuvuttava, mutta lopussa palkitseva. Teksti on vahvasti maagisella realismilla maustettua ja poukkoilee ajassa ja paikassa edestakaisin. Suvun jäsenet nimetään yhä uudestaan samoilla nimillä, mikä entisestään vaikeuttaa rönsyilevän tarinan seuraamista. Kirjan tumma pohjavire ja sukua eri muodoissaan kohtaavat onnettomuudet tekevät lukukokemuksesta myös hiukan alavireisen. Toisaalta uskomattomat juonenkäänteet pitävät lukijan varpaillaan, eikä kirjasta muutenkaan suvantokohtia juuri löydy. Myös tapahtumien linkittyminen Kolumbian todelliseen historiaan lisäsi omaa mielenkiintoani tarinaan.

Marquezin tyyli on kaiken kaikkiaan niin omintakeista, ettei mieleeni tule mitään toista teosta, jota Sadan vuoden yksinäisyys muistuttaisi. Jo pelkästään se tekee kirjasta ehdottomasti tutustumisen arvoisen.

Maria Duenas: Ommelten välinen aika

 
Maria Duenas: Ommelten välinen aika (El tiempo entre costuras, 2009). WSOY, 2013

Esikoisteos Ommelten välinen aika nosti espanjalaisen Maria Duenasin omassa maassaan välittömästi valokeilaan. Uunituore suomennos tuntui käteen hieman järkälemaiselta yli kuudellasadalla sivullaan, mutta takakannen teksti lempeästi lupaili vetävää lukuromaania.

Ommelten välinen aika kertoo ompelijatar Sira Quirogan jännittävistä vaiheista Espanjan sisällissodan ja toisen maailmansodan myllerryksissä. Kirjan alussa nuori Sira rakastuu huijariin, joka hylkää hänet rahattomana Espanjan siirtomaa-alueelle Pohjois-Marokkoon. Siellä sisuuntunut Sira rakentaa itselleen uuden elämän ja seuraa sisällissodan melskeitä sen kulisseista. Toiseen maailmansotaan astuttaessa Sira on luonut perustamansa ompelimon asiakkaista itselleen ystäväverkoston, jonka kautta hän päätyy takaisin manner-Espanjaan ja vakoilemaan saksalaisia Britannian MI6:n laskuun.

Kuvailisin itsekin Duenasin teosta historialliseksi lukuromaaniksi. Sari Selanderin ansiokkaasti kääntämä teksti on vetävää ja nopealukuista, mutta sekä juoni että luettavuus tuntuvat olevan alisteisia historialliselle kerronnalle. Kirjaa lukiessani en voinut olla pohtimatta, oliko sen historiallinen kehys luotu ensin ja sitten istutettu välillä hyvin uskomattomatkin juonenkäänteet tuon kehyksen päälle. Historiavetoisuutta korostivat myös alkuun hieman oppimattoman Siran valistaminen historiallisilla yksityiskohdilla sekä joidenkin kirjan henkilöiden aika ajoittainen puhkeaminen esitelmöimään erinäisistä aiheista.

Hieman päälleliimatusta historiavetoisuudestaan huolimatta Ommelten välinen aika veti juonellisesti mukaansa ja sai kiinnostumaan Siran kohtalosta. Historiallinen kehys toi tarinalle syvyyttä. Kun pääsin yli esitelmöivän tyylin herättämästä ärsytyksestä, vähän tuntemattomammaksi jäänyt Espanjan historiakin alkoi kiinnostaa!

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (Madame Bovary, 1856). WSOY, 2005



Maaliskuun klassikona luin ranskalaista realismia edustavan Rouva Bovaryn. Tiesin kirjan kohahduttaneen aikanaan paitsi asettamalla naisen päähenkilökseen myös tarkastelemalla avioliiton ulkopuolisia rakkaussuhteita ensimmäistä kertaa objektiivisesti ja tuomitsematta.

Emma Bovary ei tyydy tavanomaiseen elämään lääkärimiehensä rinnalla pikkukaupungin hiljaisuudessa, vaan haaveilee Rouenin ja Pariisin kaltaisten suurkaupunkien humusta. Pitkän empimisen jälkeen hän antautuu jännittäviin rakkaussuhteisiin muiden miesten kanssa ja pääsee nauttimaan siinä sivussa jopa kaupungin viihdytyksistä. Miehet eivät kuitenkaan pysty vastaamaan Emman intohimoon hänen toivomallaan tavalla ja Emman haaveet romahtavat törmätessään näin kohtalokkaasti kovan todellisuuden kanssa.

Onnellinen hän ei yhtä kaikki ollut, ei nyt, ei milloinkaan! Mistä oikein johtui tämä elämän riittämättömyys, tämä että kaikki heti turmeltui hänen lähellään..?

Aikalaisissaan pahennusta ymmärrettävästi herättänyt Emma näyttäytyy 2000-luvun lukijalle - joskin äärimmäisen itseriittoisena ja neuroottisena - aika ymmärrettävänä hahmona. Tästä syystä kontekstin unohtavalle nykylukijalle kirja voi tuntua hieman puuduttavalta hapuilulta, vaikka Anna-Maija Viitasen käännös tekeekin oikeutta Flaubertin kauniisti maalailevalle kielelle. Emman ahdistus onnistuu silti koskettamaan - hän on vankina miesten ohjastamassa maailmassa ja loppujen lopuksi kykenemätön vaikuttamaan kohtaloonsa. Päähenkilöstatuksesta huolimatta jopa Emman miessuhteiden mukaisesti jaetun kirjan rakenne on häntä vastaan.

Rouva Bovary ei ole klassikoista nopealukuisimpia, mutta se herättää ajatuksia. Kenenpä sisällä ei olisi kaipuuta mahdottomilta tuntuviin asioihin? Toisin kuin Emma-paran kohdalla nykymaailma tarjoaa puitteet toteuttaa useimmat haaveista, joten rohkeasti vain päin pilvilinnoja!

Kotimaisia uutuuksia

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet. WSOY, 2013

Valheet oli ensikosketukseni kirjailijaan, jonka kehuttu esikoisteos Katariina kuuluu niin ikään lukulistalleni. Kirjan kansi oli unenomaisen kaunis ja houkutti avaamaan sivunsa heti kun sain sen kannettua kotiin.

Rasi-Koskisen näkökulmatekniikka on huippuunsa hiottua. Kaikilla teoksen tarinakudelmaa rakentavilla henkilöillä on erottuva oma ääni, joka on saatu esiin taidokkailla tekstuaalisilla, kielellisillä ja sisällöllisillä tyylimuutoksilla. Henkilökavalkadi kun on kaikkea muuta kuin toistaan muistuttava: eteen marssitetaan molempien sukupuolten edustajia lapsesta vanhukseen. Järkensä menettämässä oleva nainen kuiskii tajunnanvirtaansa, toisensa vain nettinimillään tunteva nuorisojoukko viestii chattaillen ja sokeutuva vanhus peilaa maailmaa menneen kautta.

Valheet sisältää monta toisiinsa linkittyvää tarinaa, eikä mikään niistä ole helppo. Tarinat kertovat epätoivoisista tukeutumisyrityksistä toiseen ihmiseen ja noiden yritysten kariutumisesta salaisuuksien ja valheiden seurauksena. Kirja ei tunnistettavasti sijoitu mihinkään suomalaiseen kaupunkiin, eikä edes välttämättä Suomeen, vaan se kertoo yleisestä sosiaalisesta pahoinvoinnista.

Vaikka tarinoiden erilaisista tyyleistä johtuen lukeminen tuntui välillä aika rajustikin katkeavan, jokainen kertomus veti pian mukaansa ja uudesta tarinasta alkoi erottaa hienovaraisia säikeitä siitä punoksesta, joka kokosi kirjan tarinat kauniisti yhteen. Valheet oli aiheidensa raskaudesta huolimatta vaikuttava ja runollisen kaunis lukukokemus.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden. WSOY, 2013

Esikoisromaani Isän kanssa kahden esitteli minulle niin ikään uuden kirjailijan, vaikka olenkin novelleja aiemmin kirjoittaneesta Mentulasta kuullut paljon hyvää. Ulkoisesti kirja johdattelee lukijan jo valmiiksi Lapin tunnelmiin ja erottuu massasta punaisine sivunreunoineen.

Kirja sijoittuu nykypäivän Sodankylään ja on dialogiltaan autenttisen lappilaista. Tarinaa kerrotaan pienen kyläkoulun opettajaksi muuttavan nuorenmiehen ja syrjäseudulla asuvan porotaloudella elävän nuoren perheen silmin. Aihepiiriksi kiteytyy etelästä tulleiden sopeutuminen pohjoiseen elämäntapaan. Lappilaisuus näyttäytyy niin etelästä tulleiden opettajan ja perheen äidin kuin pohjoiseen kiistatta kuuluvien perheen isän ja pojan kautta. Jo henkilöhahmoon tutustuttaessa perheen äiti kamppailee kovan valinnan edessä: lähteäkö vai jäädä, kun jätettävä on myös oma lapsi?

Tekstistä huomaa, että Mentula on viettänyt vuosia Lapissa. Itsekin Lapissa asuneena ja eteläisin silmin sitä katselleena tunnistan kirjassa aitoa pohjoista mentaliteettia ja niitä kipeitä tuntoja, joita sopeutumattomuus voi aiheuttaa. Mentula tavoittaa oivallisesti molempien puolten katsantokannat.

Itselleni tutun murteen lukeminen oli helppoa ja nautin löytäessäni tekstistä kauan sitten unohtamiani ilmaisuja, mutta pohjoisen murteisiin perehtymättömälle kirja näyttäytyy varmasti myös tekstuaalisesti eksoottisena. Tarinassa sinänsä ei ole mitään niin kovin uutta, mutta taustaväriä ihmissuhdekipuilulle tarjoaa se kuuluisa Lapin taika.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua. WSOY, 2013

Toinen maaliskuussa lukemistani kotimaisista esikoisromaaneista oli Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua. Pienikokoinen kirja loi etukäteen odotuksia nopealukuisuudesta.

Rasi-Koskisen tapaan Pöyhönen hyödyntää kirjassaan näkökulmatekniikkaa. Nuori aikuinen Kiira ja toimittajana työskentelevä Krista kertovat tarinaansa rinnakkain, kunnes ne lopussa risteävät odottamattomalla tavalla. Molemmat kamppailevat ihmissuhdeongelmien parissa: Kiira on Amerikan vaihto-opiskeluvuotensa aikana löytänyt ja menettänyt rakkauden, Kirsta taas kipuilee suhteessaan varattuun mieheen. Molemmat ovat yksinäisiä ja identiteettinsä löytämisen käännekohdassa.

Pöyhösen teksti on soljuvaa, paikoin jopa hengästyttävää. Lauseet ovat pitkiä ja tiuhaan pilkutettuja. Välillä tekstistä tarttuu lukijaan kiireyden tuntu ja sanat singahtelevat edestä huimaa vauhtia. Välillä taas tekstiä rauhoitetaan ja sen kauneudesta pysähtyy nauttimaan. Vaikka siis kuvailen tekstiä hengästyttäväksi, mielestäni se on sitä positiivisesti, muista erottuvalla tyylillään.

Tarinat ovat pääsääntöisesti mukaansatempaavia, varsinkin Kiiran Amerikan Keskilännessä kokema kolmiodraama. Nuoren ihmisen epävarmuuden identiteettiä etsiessään ymmärtää, toisin kuin miesuhteessaan pakkomielteisen aikuisen Kristan, jonka äärimmäinen epävarmuus tuntuu välillä jopa hieman liioitellulta. Vaikka en kyennytkään samaistumaan kirjan henkilöihin toivomallani tavalla, tekstuaalisesti kaunis kirja oli kuitenkin kokonaisuudessaan miellyttävä lukuelämys.

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli (De stiefmoeder) 2011. WSOY, 2013

Hollantilaista Dorresteinia tituleerataan maan tunnetuimmaksi kirjailijaksi ja hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu ennen Hyvää äitipuolta kolme muutakin teosta. Minulle tuttavuus oli kuitenkin täysin uusi ja tartuin kirjaan vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kannen ja esittelytekstin perusteella uumoilin kevyehköä ja humoristista lukukokemusta.

Dorresteinin tekstissä oli heti erilaisen tuntu ja lukijana tunnistin lukevani eri kieli- ja kulttuurialueen kirjallisuutta kuin tavallisesti. Sanna van Leeuwenin suomennosjälki on sanastollisesti erittäin oivaltavaa, suorastaan riemastuttavaa. Kirjan sävy on näennäisen kepeä, mutta aiheet kipeitä. Aiheen käsittely onkin kauttaaltaan itseironista ja tragikoomista, jopa rohkeaa.

Hyvä äitipuoli on tarina kolmihenkisestä "leikkaa-liimaa -perheestä", joka sotkeutuessaan väärinkäsitysten viidakkoon joutuu pohtimaan keskinäiset suhteensa kokonaan uusiksi. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa kukin perheenjäsen saa oman äänensä ja näkökulmansa. Näkökulmat ovat elämänmakuisuudessaan raa'an rehellisiä ja henkilöhahmoiltaan toisistaan erottuvia.

Miksi hän lumoutui tästä naisesta, jossa on viehätysvoimaa yhtä paljon kuin öljytankkerissa?

Tämä nopealukuinen, mutta tekstuaalisesti yllättävä kirja sai minut elämään mukanaan, välillä ääneen nauraen. Henkilöhahmoihin, etenkin "pahaan äitipuoleen" pystyi samaistumaan jopa ilman omakohtaista kokemusta tilanteesta. Kirjan naishahmo onkin yksi itsevarmimmista ja raikkaimmista pitkään aikaan. Palaan kirjailijan pariin mieluusti uudelleenkin.