Grace McCleen: Ihana maa

 Grace McCleen: Ihana maa (The land of decoration) 2012. Otava, 2013

Haasteen myötä olen lukenut enemmän kirjoja kuin koskaan aikaisemmin. Tihentynyt lukutahti selvästi edistää joidenkin kirjojen hiljaista sulautumista massaan ja toisten suodattumista todellisiksi helmiksi. Kirja, joka kosketti minua syvimmältä tähän mennessä, on Grace McCleenin Ihana maa.

Ihana maa kertoo 10-vuotiaasta, koulukiusatusta Judithista, joka elää syvällä omassa mielikuvitusmaailmassaan ja kohtaa karun todellisuuden siihen peilaten. Judith on tunnollinen ja kiltti pieni tyttö, joka suorittaa parhaansa mukaan hänen yksinhuoltajaisänsä hänelle määrittämää uskonelämää. Kun asiat alkavat mennä huonosti, Judith tuntee olevansa vastuussa tapahtumista ja yrittää korjata särkyneen maailmansa miten taitaa.

McCleen kertoo tarinaa uskottavasti pienen tytön sisäisen maailman silmin. On helppo uskoa, että kirja on ainakin jossain määrin omaelämäkerrallinen. Eräs kirjan koskettavimmista piirteistä onkin Judithin oma epätietoisuus elämänsä surkeudesta, koska se on ainoa todellisuus, jonka hän tuntee. Hän elää elämäänsä enemmän huoneensa nurkkaan roskista askartelemassaan leikkimaassa kuin todellisessa, ulkopuolisessa maailmassa. Hän on varma, ettei hänen ainoa läheisensä, isänsä, rakasta häntä ja koulussa häntä kiusataan julmasti uskontonsa vuoksi. Silti Judith ei sääli itseään, vaan pikemminkin kerää syyn kaikesta omille pienille harteilleen.

Vaikka nautin lukemisen joka hetkestä, Ihana maa ei päästänyt helpolla. Kirja on kipeä sukellus ylitunnollisuuteen, ylikiltteyteen ja kiusatun lapsen mieleen. Ennen kaikkea se on kuitenkin kaunis tarina selviytymisestä ja vahvuudesta sekä mielikuvituksen uskomattomasta voimasta.

Kirjasta ovat pitäneet myös Lumiomenan Katja, Kirjainten virrassa Hanna sekä Sinisen linnan kirjaston Maria.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakami: Norwegian Wood (Noruwei no mori) 1987. Tammi, 2012

Helmikuun kirjamaaksi valikoitui Japani, kun pääsin vihdoin lukemaan toista kirjaani Haruki Murakamilta, Norwegian woodia. Olen aiemmin lukenut japanilaiskirjailijalta Kafkan rannalla, josta tuli välittömästi yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Vuonna 1987 alun perin ilmestynyt Norwegian wood on huomattavasti varhaisempi teos kuin Kafka rannalla, joka on kirjailijan 2000-luvun tuotantoa.

Norwegian woodistakaan ei voi olla pitämättä. Parikymppinen Toru elää ystävänsä menettämisen varjossa ja joutuu mahdottoman valinnan eteen vakavasti masentuneen ensirakkautensa Naokon ja elämää uhkuvan Midorin välillä. Murakamin soljuva kirjoitustyyli kannattelee ja teemana nuoruuden kipuilut kiinnostavat. Tuttuun tyyliin populaarikulttuuri on läsnä, samoin kuolema. Nuoren mielen järkkymistä kuvataan kauniisti ja realistisesti.

Erittäin korkeat odotukseni kirjan suhteen kuitenkin nakersivat lukunautintoani hieman. Murakami itse on kuvaillut kirjaa romanttisimmaksi teoksekseen ja samalla vähiten omimman tyylinsä edustajaksi. Ehkä siinä piileekin avain pienenpieneen pettymyksen tunteeseen, jonka Norwegian wood minulle jätti. Kirjasta puuttuvat ne piirteet, jotka tekivät Kafkasta rannalla aivan omanlaisensa ja erityisen - yllätyksellisyys, ihana outous ja fantasiaelementit. Norwegian wood on arkisen kaunis ja haikea teos.

Molemmat tähän mennessä lukemani Murakamin teokset ovat saaneet minut haluamaan lukea kirjailijaa lisää. Hänen unenomaiset maailmansa vain yksinkertaisesti vievät mukanaan.

Murakamista pitää myös Lumiomenan Katja. Pidin myös Koko lailla kirjallisesti -blogin arviosta kirjasta.

Helmikuisia kauhunhetkiä

Helmikuun vielä pimeisiin iltoihin sopii lukemistoksi kauhukirjallisuus. Luin genrestä yhden klassikkoteoksen ja yllättäen yhden kotimaisen uutuudenkin.

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä (Svulten). Teos & Schildts & Söderströms, 2013.

Tartuin kirjaan autuaan tietämättönä sen sisällöstä tai tyylistä. En ollut aiemmin lukenut Taivassaloa, mutta ystäväni olivat hänen tuotantoaan kehuneet. Kansi vaikutti mielestäni tyylitellyn vanhanaikaiselta, jopa suomalaiskansalliselta, enkä huomannut pilkistäviä torahampaita ennen kuin olin lukenut kirjaa jo hyvän matkaa, joten sisältö pääsi todellakin yllättämään minut.

Nälkä kertoo 1700-luvun lopun Tukholmassa elävästä Jorunnista, joka aloittaa rakkaussuhteen naimisissa olevan miehen kanssa. Mies on jäämäisillään kiinni maanpetturuudesta ja pakenemaisillaan Ruotsista Suomeen, kun viimeisenä yhteisenä yönään Jorunnin kanssa he kohtaavat salaperäisen muukalaisen ja Jorunnin elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Olen lukenut vampyyrikirjallisuutta jonkun verran ennenkin ja nauttinut True Blood -tv-sarjasta, mutta Nälkä on mielestäni jotain uudenlaista. Kirjan teemat ovat hyvin aikuisia ja kuvaus kaunistelematonta. Taivassalon kieli on hyvin runollista, ajoittain jopa muodoltaankin, ja se yhdistettynä kuvattujen tapahtumien raakuuteen luo kirjaan erikoisen kontrastin. Omaan makuuni kirjassa kuitenkin mässäillään Jorunnin ikuisella verenjanolla vähän turhan paljon. Se valitettavasti vaikutti lukunautintooni, vaikka kirjan vakavat teemat, kosto, ikuisen elämän mielettömyys ja ihmisyys, olivatkin mielenkiintoisia ja hyvin käsiteltyjä.

"Tämä on ikuista nälkää, ja siinä
kaikki on
turhuutta."

 Franz Kafka: Muodonmuutos & Rangaistussiirtolassa. 1915 & 1919. Otava, 2007

En lukenut Kafkaa ensimmäistä kertaa, mutta kauhun mestarin taidokkuus yllätti silti! Muodonmuutos sai kaikessa lyhykäisyydessäänkin minussa aikaan kaikenlaisia tunteita: inhoa, epäuskoa, empatiaa, kauhua. Klassikkotarina Gregor Samsan heräämisestä syöpäläisenä eräänä aamuna tulee niin lähelle lukijaa, että alkaa ajatella sen olevan mahdollista itselleenkin - hyvää materiaalia painajaisuniin. Tarina on kerrottu realistisen arkisesti ja Gregorin läheisten reaktiot ovat luontevia tutkielmia ihmismieleen, ja kaikki tämä lisää itse tarinan kauheutta. Loistava, hyytävä novelli!

Rangaistussiirtolassa pysyttelee vähän kauempana päähenkilöistään, eikä siksi vedonnut minuun lukijana ihan Muodonmuutoksen tavoin. Teloituskonetta rangaistussiirtolassa käyttävästä miehestä ja ulkopuolisesta tarkastajasta kertova tarina on karu kuvaus julmuuteen turtumisesta. Nerokkaan kauhea novelli tämäkin.

Hilary Mantel: Wolf Hall

Hilary Mantel: Wolf Hall. 2009

Tammikuun kirjamaaksi valikoitui Iso-Britannia, koska päätin kuun alussa taipaleeni Hilary Mantelin järkäleen Wolf Hallin kanssa. Viivyin kirjan parissa useamman kuukauden, mutta viimeisen puolikkaan luin joulunpyhien ja tammikuun alkupäivien aikana. Luin välissä monta muutakin kirjaa, mutta Wolf Hallin pariin oli aina helppo palata ja tempautua mukaan tapahtumiin siitä, mihin ne olivat viimelukemalla jääneet.

Luin kirjan englanniksi, koska en halunnut menettää piiruakaan Hilary Mantelin loistokkaan kauniista kielestä. Kirjan lukemiseen kuluikin osittain juuri siitä syytä niin kauan aikaa, että lauseita piti "makustella" ja palata ihastelemaan ne jo ohitettuaankin. Mantelin tyyli käyttää niin päähenkilöstään Thomas Cromwellista kuin kirjan lukuisista muistakin miespuolisista henkilöhahmoista pelkistettyä "hän" -viittausta vaati niinikään tekstissä viipyilemistä ja dialogien uudelleenlukemista, että sai selville kuka puhui ja mitä. Tämä kaikki kuulostaa kovin raskaalta, mutta se ei tuntunut siltä, koska kieli ja rakenne olivat niin kauniita, että niistä saattoi aidosti nauttia yhtenä kirjan pääelementtinä.

Olen lukenut paljon muutakin Henrik VIII:n elämään ja hoviin liittyen (mm. yllättävän hyvän Philippa Gregoryn The other Boleyn girlin) ja katsonut Tudors -tv-sarjan kokonaisuudessaan läpi, mutta silti henkilökavalkadissa oli haastetta. Mantelin kuvaus tudorhovista vaikutti realistiselta ja kaunistelemattomalta ja Cromwellista rakentui ehjä kuva kunnianhimoisena miehenä vahvuuksineen ja puutteineen. Todellisuudessakin Thomas Cromwellin nousu ryysyistä kuninkaan luottomieheksi ja koko valtakunnan johtoon on niin uskomaton tarina, että mikä tahansa fiktiivinenkin tarina kalpenisi sille. Ja vaikka tuntisikin tarinan tapahtumat pääpiirteittäin, kirja vetää vastustamattomasti otteeseensa lukuisilla herkullisilla vähemmän tunnetuilla yksityiskohdillaan.

Mielestäni upea teos ja aion pian tarttua trilogian toiseen osaan, Bring up the bodiesiin!

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway. 1925

Luin vuoden ensimmäisenä klassikkonani Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn. En ole aikaisemmin lukenut mitään Woolfilta, mutta tämän teoksen myötä kiinnostukseni heräsi ja tulen varmasti jatkamaan kirjailijan parissa.

Mrs. Dalloway on yhdenpäivänromaani ja tekstin rakenne ajatustenvirtaa. Se tekee kirjasta toisaalta mielenkiintoisen tekstuaalisesti, toisaalta alkuun hieman raskaslukuisen. Tarina kuitenkin veti imuunsa välittömästi ja aloin jännittää henkilöhahmojen kohtaloita ja päivän päätöstä jo ensihetkistä alkaen. Clarissa oli hurmaava päähenkilönä ja hänen epäonninen rakkaustarinansa Peterin kanssa kosketti. Hulluuteen vajoavan Septimuksen tarinan tiesi lähestyvän loppuaan, mutta jännitys lopputuloksesta säilyi. Kirjan ympäristö, Lontoo aikalaisnäkökulmastaan, asetti viehättävät puitteet tarinalle.

Kääntäjäopiskelijana huomasin suomennoksen alussa joitakin suoranaisia käännösvirheitä ja kohtia, joissa alkuteksti paistoi läpi rakenteineen tai sanavalintoineen ja mietin jo hetken siirtyväni alkuperäiskieliseen versioon. Suomennos oli kuitenkin kokonaisuudessaan kaunista ja soljuvaa kieltä ja sai minut pääosin unohtamaan lukevani käännöstä. Kaiken kaikkiaan uskon, että suomennos lopulta tavoitti alkuteoksen tekstuurin hyvin.

Helena Waris: Talviverinen

Helena Waris: Talviverinen. Otava, 2013

Tammikuun kotimaisena luin uunituoreen Helena Wariksen fantasiatrilogian kolmannen osan Talviverinen. Olen lukenut myös sarjan aiemmat osat Uniin piirretyn polun sekä Sudenlapset. Luen fantasiaa verrattain vähän, vaikka Taru Sormusten Herrasta onkin mielestäni yksi kaikkien aikojen teoksista. Olen kuitenkin pitänyt suomalaista mytologiaa ja fantasiaelementtejä yhdistelevistä kirjoista kuten Mila Teräksen Pimeän taivaan killasta ja Jenny Kangasvuon Sudenverestä.

Pari vuotta sitten lukemani Uniin piirretty polku teki minuun suuren vaikutuksen. Kieli ja tunnelma olivat suomalaisista mytologioista ammentavia ja fantasiaelementit tuntuivat luontevasti kuuluvan tähän maailmaan. En pitänyt Sudenlapsista enää ihan niin paljon, mutta tartuin innoissani Talviveriseen heti, kun se tuli ulottuvilleni.

En omista trilogian aiempia osia ja jännitin alkua lukiessani, muistaisinko riittävästi jo tapahtuneista asioista ja henkilöistä pystyäkseni nivomaan tarinan yhteen, loppuhuipennukseensa. Kirja toimi kuitenkin hyvin myös yksittäisenä tarinana ja yllätyksekseni sijoittuikin aikaan ennen kahta sarjan aiempaa osaa päättäen lopussa niidenkin tarinat. Nautin edelleen Wariksen kauniista kielestä ja taustalla vaikuttavasta mytologiasta, vaikka tarina olikin hyvin tummasävyinen. Päähenkilö Troi ei ollut helpoimpia samaistuttavia hahmoja sarjasta ja huomasin välillä kyseenalaistavani hänen tekojaan ja ratkaisujaan. Sarjan päätöskohtauksesta pidin, joskin toivoin, että olisin muistanut paremmin trilogian aiemmat osat. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kelpo päätös hienolle ja ansaitusti palkitulle kotimaiselle fantasiasarjalle!