Elif Shafak: Kunnia

Elif Shafak: Kunnia (Honour, 2011). Gummerus, 2013.

Turkkilaisen Elif Shafakin Rakkauden aikakirja on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, mutta käsiini sattuikin ensin kirjailijan uusin suomennos Kunnia. Kirjan ulkonäön ja takakannen tekstin perusteella pelkäsin lukukokemuksesta tulevan hyvinkin rankan, mutta onneksi pelkoni osoittautui turhaksi.

Kunnia on kertomuksellisesti ja kronologisesti monitasoinen tarina kaksoissisarten elämänvaiheista. Kaksosten tiet eroavat, kun Pembe muuttaa perheineen Lontooseen, mutta perheetön Jamila jää Turkin maaseudulle. Silti yhdysside sisarten välillä ei katkea, vaan he jatkavat toistensa uskottuina välimatkankin takaa. Kirjan lopussa heidän kohtalonsa jälleen yhdistyvät odottamattomalla tavalla.

Kirjassa on paljon surua, mutta ahdistava lukukokemus ei ollut. Shafak kietoo ikävät tapahtumat niin erottamattomaksi osaksi henkilöhahmojaan, että motiivit tekojen taustalla tuntuvat uskottavilta. Kunniamurha on aiheena vaikea ja tärkeä, enkä voi olla ihailematta Shafakin lempeää, mutta tiukkaa otetta aiheen käsittelyssä. Kunnia ymmärtää henkilöhahmojaan, mutta tuomitsee tiukasti ilmiön.

Kunniassa kiehtoi myös vertailu eri kulttuuriympäristöjen vaikutuksesta turkkilaisen naisen asemaan. Länsimaassa asuva sisar ei loppujen lopuksi ole kotimaahansa jäänyttä sisartaan vapaampi. Vaikka Lontoossa ympäristö onkin suvaitsevampi, perheen ja yhteisön radikalisoituneet jäsenet pitävät Pembeä tiukasti otteessaan. Tämä olikin mielestäni kirjan ydinajatus - pakotietä näille naisille ei ollut. 

Maria Erämajan kauniisti suomentama teksti on soljuvaa. Paikoin hieman hidastempoiseksi hiipuvan kertomuksen pelastaa kronologinen epäjärjestys, joka luo jännitettä tapahtumiin. Kunnian pääosaan nousevat kuitenkin hienot henkilöhahmot, joiden kohtalosta oikeasti välittää.  

Tiina Raevaara: Hukkajoki

Tiina Raevaara: Hukkajoki. Teos, 2012

Kävin alkukeväästä kuuntelemassa Tiina Raevaaran esitystä ensimmäistä kertaa järjestetyillä Korjaamon Kirjamarkkinoilla ja varasin kirjastosta Hukkajoen heti kotiin päästyäni. Tarinan tiesin vahvasti maagisella realismilla väritetyksi mysteeriksi jo ennen kirjaan tarttumista.

Kirja kertoo erittäin vähäväkiseksi kutistuneen kylän, Hukkajoen, asukeista sekä kylään päätyvästä nuoresta miehestä Joonasta, jonka elämä on jo hänen tiedostamattaan limittynyt kyläläisten kohtaloihin. Yhdistäväksi elementiksi nousee kaikkien yhteisesti ikävöimä Eleonoora, joka on kadonnut selittämättömästi jo jonkin aikaa sitten. Menetys ja suru viipyvät vahvoina henkilöhahmoissa, eivätkä he tunnu edes kunnolla tiedostavan omituisia tapahtumia ympärillään.

Maagisia elementtejä kirjassa ammennetaan ennen kaikkea metsästä. Vaikka Hukkajoen tarkkaa sijaintia ei mainitakaan, sijoitin sen mielessäni Pohjois-Karjalan jylhiin metsä- ja koskimaisemiin. Metsästä kirjassa tulevat niin omia salaperäisiä tarkoitusperiään ajavat karhut kuin ikiaikainen koskeen kahlehdittu myyttinen alkuhirviökin. Metsä on kirjan henkilöhahmoille elinehto, pelottava, mutta puoleensavetävä.

Raevaaran lauseet ovat tiheään pilkutettuja ja siksi hieman hengästyttäviä. Kirjan maailma rakentuu näiden lauseiden ja erikoisten tapahtumien kautta unenomaiseksi keitokseksi, jossa todellisten tapahtumien ja kuvitelmien välistä rajaa on mahdotonta erottaa. Alun suhteellisen suoraviivaisen mysteerikertomuksen jälkeen tarina saakin myyttisyydessään lähes maailmoja syleilevät mittasuhteet.

Hukkajoki on maagisuudessaan kaunis, mutta tavoittelee erikoisuutta ehkä hieman liian tosissaan. Suomalainen ikimetsä ja koskimaisema riittäisivät jo yksinään maagisen ilmapiirin luomiseen ilman sielunvaellustakin. Hukkajoki tarjoaa kuitenkin outojen maailmojen ystäville paljon omaleimaista tunnelmaa.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

 

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått, 2006). Otava, 2006.

Westön välittömään klassikkoasemaan noussut Missä kuljimme kerran tuntui lukuprojektilta, johon jostain syystä pitkään emmin tarttua. Viimeisen sysäyksen jo jonkin aikaa omasta kirjahyllystänikin löytyvän kirjan avaamiseen antoi lukupiirini. Hyvä niin, sillä ilman tuota sysäystä olisin yhä yhtä suurta suomalaista lukukokemusta köyhempi.

Missä kuljimme kerran kuvaa historiallisella pikkutarkkuudella helsinkiläistä elämänmenoa 1900-luvun alusta talvisodan kynnykselle. Noin kolmasosa kirjasta sijoittuu sisällissodan tapahtumiin useiden eri henkilöhahmojen silmin katsottuna. Sisällissotakuvauksessa Westö mielestäni onnistuu tapahtumien puolueettomassa kuvauksessa, vaikka kirjoittaakin hiukan enemmän valkoiselta näkökannalta. Lisäksi Westö kuvaa hienosti asenneilmapiirin jatkumista sodan päätyttyäkin. Vihanpito ja erottelu nostaa päätään myöhemmin muun muassa Lapuan liikkeenä ja näkyy Helsingissä Pitkänsillan rajaamana ihmisten eriarvoisuutena. 

Kirjassa on todella paljon henkilöhahmoja, joista useimmat ovat ruotsinkielisiä rikkaiden sukujen vesoja. Heidän kauttaan päästään kirjan suvantovaiheessa kurkistamaan 1920-luvun helsinkiläiseen yöelämään, jonka taustamusiikkina toimii äskettäin Suomeen rantautunut jazz. Mukana on kuitenkin myös kalliolaisia työväenluokan edustajia, joiden elinolojen kuvaus kiinnosti ainakin itseäni jopa vielä enemmän. 

Henkilöhahmojen moninaisuuden vuoksi kirjaa vaivasi ajoittainen raskaslukuisuus. Historialliset tapahtumat nousevat kirjassa päärooliin ja ne toimivatkin komeana näyttämönä hieman etäisiksi jääville henkilöhahmoille. Henkilöhahmot kuuluvat jo nuoruudessaan sodan jalkoihin jääneeseen sukupolveen ja sen seurauksena kaikkien ihmissuhteita ja elämänkaarta värittävät epäonnistuminen ja hapuilu.

Kirjan lukeminen kannattaa jo sen historiallisten arvojenkin vuoksi. Varsinkin nykyisenä helsinkiläisenä sain paljon kirjan Helsinki-kuvauksesta. Missä kuljimme kerran on viihdyttävä palanen Suomen historiaa.  

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien anos de soledad, 1967). WSOY, 1983

Kolumbialaisen nobel-kirjailijan Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys on ollut lukulistallani jo todella pitkän aikaa. Aloitin kirjan kertaalleen vuosia sitten, mutta syystä tai toisesta lukeminen keskeytyi pidemmäksi aikaa, enkä saanut tekstistä enää uudestaan otetta jatkaakseni loppuun saakka. Muistan kokeneeni kirjan tuolloin raskaslukuisena ja se on pitkittänyt tarttumistani siihen uudestaan, mutta lukuhaasteeni innoittamana sain tämänkin kirjahyllyni kirjan luettua.

Sadan vuoden yksinäisyys on rehevä ja rönsyilevä tarina syrjäisestä etelä-amerikkalaisesta pikkukaupunki Macondosta ja sen perustajasuvun vaiheista sadan vuoden ajanjaksolta. Tuona aikana suvun esi-isien Jose Arcadio ja Ursula Buendian jälkeläiset nousevat ja kaatuvat uskomattoman vaiheikkaissa käänteissä kunnes suku eristyneenä ympäristöstään sammuu viimeisen jäsenensä myötä. Yksi toisensa jälkeen henkilöhahmot vajoavat hulluuteen ja yksinäisyyteen maailman kokiessa mullistuksiaan heidän ympärillään. Macondoa ravistelevat tapahtumat heijastelevat pienoiskoossa Kolumbian lähihistoriaa sisällissotineen, joukkomurhineen ja ulkomaisten liikeyritysten esiinmarsseineen. Kirjan lopuksi Macondokin on perustajasukunsa myötä vajonnut yksinäisyyteen ja unohdukseen.

Lukukokemus oli hieman uuvuttava, mutta lopussa palkitseva. Teksti on vahvasti maagisella realismilla maustettua ja poukkoilee ajassa ja paikassa edestakaisin. Suvun jäsenet nimetään yhä uudestaan samoilla nimillä, mikä entisestään vaikeuttaa rönsyilevän tarinan seuraamista. Kirjan tumma pohjavire ja sukua eri muodoissaan kohtaavat onnettomuudet tekevät lukukokemuksesta myös hiukan alavireisen. Toisaalta uskomattomat juonenkäänteet pitävät lukijan varpaillaan, eikä kirjasta muutenkaan suvantokohtia juuri löydy. Myös tapahtumien linkittyminen Kolumbian todelliseen historiaan lisäsi omaa mielenkiintoani tarinaan.

Marquezin tyyli on kaiken kaikkiaan niin omintakeista, ettei mieleeni tule mitään toista teosta, jota Sadan vuoden yksinäisyys muistuttaisi. Jo pelkästään se tekee kirjasta ehdottomasti tutustumisen arvoisen.

Maria Duenas: Ommelten välinen aika

 
Maria Duenas: Ommelten välinen aika (El tiempo entre costuras, 2009). WSOY, 2013

Esikoisteos Ommelten välinen aika nosti espanjalaisen Maria Duenasin omassa maassaan välittömästi valokeilaan. Uunituore suomennos tuntui käteen hieman järkälemaiselta yli kuudellasadalla sivullaan, mutta takakannen teksti lempeästi lupaili vetävää lukuromaania.

Ommelten välinen aika kertoo ompelijatar Sira Quirogan jännittävistä vaiheista Espanjan sisällissodan ja toisen maailmansodan myllerryksissä. Kirjan alussa nuori Sira rakastuu huijariin, joka hylkää hänet rahattomana Espanjan siirtomaa-alueelle Pohjois-Marokkoon. Siellä sisuuntunut Sira rakentaa itselleen uuden elämän ja seuraa sisällissodan melskeitä sen kulisseista. Toiseen maailmansotaan astuttaessa Sira on luonut perustamansa ompelimon asiakkaista itselleen ystäväverkoston, jonka kautta hän päätyy takaisin manner-Espanjaan ja vakoilemaan saksalaisia Britannian MI6:n laskuun.

Kuvailisin itsekin Duenasin teosta historialliseksi lukuromaaniksi. Sari Selanderin ansiokkaasti kääntämä teksti on vetävää ja nopealukuista, mutta sekä juoni että luettavuus tuntuvat olevan alisteisia historialliselle kerronnalle. Kirjaa lukiessani en voinut olla pohtimatta, oliko sen historiallinen kehys luotu ensin ja sitten istutettu välillä hyvin uskomattomatkin juonenkäänteet tuon kehyksen päälle. Historiavetoisuutta korostivat myös alkuun hieman oppimattoman Siran valistaminen historiallisilla yksityiskohdilla sekä joidenkin kirjan henkilöiden aika ajoittainen puhkeaminen esitelmöimään erinäisistä aiheista.

Hieman päälleliimatusta historiavetoisuudestaan huolimatta Ommelten välinen aika veti juonellisesti mukaansa ja sai kiinnostumaan Siran kohtalosta. Historiallinen kehys toi tarinalle syvyyttä. Kun pääsin yli esitelmöivän tyylin herättämästä ärsytyksestä, vähän tuntemattomammaksi jäänyt Espanjan historiakin alkoi kiinnostaa!

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (Madame Bovary, 1856). WSOY, 2005



Maaliskuun klassikona luin ranskalaista realismia edustavan Rouva Bovaryn. Tiesin kirjan kohahduttaneen aikanaan paitsi asettamalla naisen päähenkilökseen myös tarkastelemalla avioliiton ulkopuolisia rakkaussuhteita ensimmäistä kertaa objektiivisesti ja tuomitsematta.

Emma Bovary ei tyydy tavanomaiseen elämään lääkärimiehensä rinnalla pikkukaupungin hiljaisuudessa, vaan haaveilee Rouenin ja Pariisin kaltaisten suurkaupunkien humusta. Pitkän empimisen jälkeen hän antautuu jännittäviin rakkaussuhteisiin muiden miesten kanssa ja pääsee nauttimaan siinä sivussa jopa kaupungin viihdytyksistä. Miehet eivät kuitenkaan pysty vastaamaan Emman intohimoon hänen toivomallaan tavalla ja Emman haaveet romahtavat törmätessään näin kohtalokkaasti kovan todellisuuden kanssa.

Onnellinen hän ei yhtä kaikki ollut, ei nyt, ei milloinkaan! Mistä oikein johtui tämä elämän riittämättömyys, tämä että kaikki heti turmeltui hänen lähellään..?

Aikalaisissaan pahennusta ymmärrettävästi herättänyt Emma näyttäytyy 2000-luvun lukijalle - joskin äärimmäisen itseriittoisena ja neuroottisena - aika ymmärrettävänä hahmona. Tästä syystä kontekstin unohtavalle nykylukijalle kirja voi tuntua hieman puuduttavalta hapuilulta, vaikka Anna-Maija Viitasen käännös tekeekin oikeutta Flaubertin kauniisti maalailevalle kielelle. Emman ahdistus onnistuu silti koskettamaan - hän on vankina miesten ohjastamassa maailmassa ja loppujen lopuksi kykenemätön vaikuttamaan kohtaloonsa. Päähenkilöstatuksesta huolimatta jopa Emman miessuhteiden mukaisesti jaetun kirjan rakenne on häntä vastaan.

Rouva Bovary ei ole klassikoista nopealukuisimpia, mutta se herättää ajatuksia. Kenenpä sisällä ei olisi kaipuuta mahdottomilta tuntuviin asioihin? Toisin kuin Emma-paran kohdalla nykymaailma tarjoaa puitteet toteuttaa useimmat haaveista, joten rohkeasti vain päin pilvilinnoja!

Kotimaisia uutuuksia

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet. WSOY, 2013

Valheet oli ensikosketukseni kirjailijaan, jonka kehuttu esikoisteos Katariina kuuluu niin ikään lukulistalleni. Kirjan kansi oli unenomaisen kaunis ja houkutti avaamaan sivunsa heti kun sain sen kannettua kotiin.

Rasi-Koskisen näkökulmatekniikka on huippuunsa hiottua. Kaikilla teoksen tarinakudelmaa rakentavilla henkilöillä on erottuva oma ääni, joka on saatu esiin taidokkailla tekstuaalisilla, kielellisillä ja sisällöllisillä tyylimuutoksilla. Henkilökavalkadi kun on kaikkea muuta kuin toistaan muistuttava: eteen marssitetaan molempien sukupuolten edustajia lapsesta vanhukseen. Järkensä menettämässä oleva nainen kuiskii tajunnanvirtaansa, toisensa vain nettinimillään tunteva nuorisojoukko viestii chattaillen ja sokeutuva vanhus peilaa maailmaa menneen kautta.

Valheet sisältää monta toisiinsa linkittyvää tarinaa, eikä mikään niistä ole helppo. Tarinat kertovat epätoivoisista tukeutumisyrityksistä toiseen ihmiseen ja noiden yritysten kariutumisesta salaisuuksien ja valheiden seurauksena. Kirja ei tunnistettavasti sijoitu mihinkään suomalaiseen kaupunkiin, eikä edes välttämättä Suomeen, vaan se kertoo yleisestä sosiaalisesta pahoinvoinnista.

Vaikka tarinoiden erilaisista tyyleistä johtuen lukeminen tuntui välillä aika rajustikin katkeavan, jokainen kertomus veti pian mukaansa ja uudesta tarinasta alkoi erottaa hienovaraisia säikeitä siitä punoksesta, joka kokosi kirjan tarinat kauniisti yhteen. Valheet oli aiheidensa raskaudesta huolimatta vaikuttava ja runollisen kaunis lukukokemus.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden. WSOY, 2013

Esikoisromaani Isän kanssa kahden esitteli minulle niin ikään uuden kirjailijan, vaikka olenkin novelleja aiemmin kirjoittaneesta Mentulasta kuullut paljon hyvää. Ulkoisesti kirja johdattelee lukijan jo valmiiksi Lapin tunnelmiin ja erottuu massasta punaisine sivunreunoineen.

Kirja sijoittuu nykypäivän Sodankylään ja on dialogiltaan autenttisen lappilaista. Tarinaa kerrotaan pienen kyläkoulun opettajaksi muuttavan nuorenmiehen ja syrjäseudulla asuvan porotaloudella elävän nuoren perheen silmin. Aihepiiriksi kiteytyy etelästä tulleiden sopeutuminen pohjoiseen elämäntapaan. Lappilaisuus näyttäytyy niin etelästä tulleiden opettajan ja perheen äidin kuin pohjoiseen kiistatta kuuluvien perheen isän ja pojan kautta. Jo henkilöhahmoon tutustuttaessa perheen äiti kamppailee kovan valinnan edessä: lähteäkö vai jäädä, kun jätettävä on myös oma lapsi?

Tekstistä huomaa, että Mentula on viettänyt vuosia Lapissa. Itsekin Lapissa asuneena ja eteläisin silmin sitä katselleena tunnistan kirjassa aitoa pohjoista mentaliteettia ja niitä kipeitä tuntoja, joita sopeutumattomuus voi aiheuttaa. Mentula tavoittaa oivallisesti molempien puolten katsantokannat.

Itselleni tutun murteen lukeminen oli helppoa ja nautin löytäessäni tekstistä kauan sitten unohtamiani ilmaisuja, mutta pohjoisen murteisiin perehtymättömälle kirja näyttäytyy varmasti myös tekstuaalisesti eksoottisena. Tarinassa sinänsä ei ole mitään niin kovin uutta, mutta taustaväriä ihmissuhdekipuilulle tarjoaa se kuuluisa Lapin taika.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua. WSOY, 2013

Toinen maaliskuussa lukemistani kotimaisista esikoisromaaneista oli Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua. Pienikokoinen kirja loi etukäteen odotuksia nopealukuisuudesta.

Rasi-Koskisen tapaan Pöyhönen hyödyntää kirjassaan näkökulmatekniikkaa. Nuori aikuinen Kiira ja toimittajana työskentelevä Krista kertovat tarinaansa rinnakkain, kunnes ne lopussa risteävät odottamattomalla tavalla. Molemmat kamppailevat ihmissuhdeongelmien parissa: Kiira on Amerikan vaihto-opiskeluvuotensa aikana löytänyt ja menettänyt rakkauden, Kirsta taas kipuilee suhteessaan varattuun mieheen. Molemmat ovat yksinäisiä ja identiteettinsä löytämisen käännekohdassa.

Pöyhösen teksti on soljuvaa, paikoin jopa hengästyttävää. Lauseet ovat pitkiä ja tiuhaan pilkutettuja. Välillä tekstistä tarttuu lukijaan kiireyden tuntu ja sanat singahtelevat edestä huimaa vauhtia. Välillä taas tekstiä rauhoitetaan ja sen kauneudesta pysähtyy nauttimaan. Vaikka siis kuvailen tekstiä hengästyttäväksi, mielestäni se on sitä positiivisesti, muista erottuvalla tyylillään.

Tarinat ovat pääsääntöisesti mukaansatempaavia, varsinkin Kiiran Amerikan Keskilännessä kokema kolmiodraama. Nuoren ihmisen epävarmuuden identiteettiä etsiessään ymmärtää, toisin kuin miesuhteessaan pakkomielteisen aikuisen Kristan, jonka äärimmäinen epävarmuus tuntuu välillä jopa hieman liioitellulta. Vaikka en kyennytkään samaistumaan kirjan henkilöihin toivomallani tavalla, tekstuaalisesti kaunis kirja oli kuitenkin kokonaisuudessaan miellyttävä lukuelämys.

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli (De stiefmoeder) 2011. WSOY, 2013

Hollantilaista Dorresteinia tituleerataan maan tunnetuimmaksi kirjailijaksi ja hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu ennen Hyvää äitipuolta kolme muutakin teosta. Minulle tuttavuus oli kuitenkin täysin uusi ja tartuin kirjaan vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kannen ja esittelytekstin perusteella uumoilin kevyehköä ja humoristista lukukokemusta.

Dorresteinin tekstissä oli heti erilaisen tuntu ja lukijana tunnistin lukevani eri kieli- ja kulttuurialueen kirjallisuutta kuin tavallisesti. Sanna van Leeuwenin suomennosjälki on sanastollisesti erittäin oivaltavaa, suorastaan riemastuttavaa. Kirjan sävy on näennäisen kepeä, mutta aiheet kipeitä. Aiheen käsittely onkin kauttaaltaan itseironista ja tragikoomista, jopa rohkeaa.

Hyvä äitipuoli on tarina kolmihenkisestä "leikkaa-liimaa -perheestä", joka sotkeutuessaan väärinkäsitysten viidakkoon joutuu pohtimaan keskinäiset suhteensa kokonaan uusiksi. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa kukin perheenjäsen saa oman äänensä ja näkökulmansa. Näkökulmat ovat elämänmakuisuudessaan raa'an rehellisiä ja henkilöhahmoiltaan toisistaan erottuvia.

Miksi hän lumoutui tästä naisesta, jossa on viehätysvoimaa yhtä paljon kuin öljytankkerissa?

Tämä nopealukuinen, mutta tekstuaalisesti yllättävä kirja sai minut elämään mukanaan, välillä ääneen nauraen. Henkilöhahmoihin, etenkin "pahaan äitipuoleen" pystyi samaistumaan jopa ilman omakohtaista kokemusta tilanteesta. Kirjan naishahmo onkin yksi itsevarmimmista ja raikkaimmista pitkään aikaan. Palaan kirjailijan pariin mieluusti uudelleenkin.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012


  
Teemestarin kirja on yksi niistä kirjoista, jotka ovat olleet lukulistallani jo pitkään. Kirjassa ovat houkuttaneet niin ystävien positiiviset arviot kuin aihepiirikin sekä sen saama tunnustus. Etukäteen kirja vertautui mielessäni Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaan suomalaisena ekologisena dystopiana.

Kirjan päähenkilö, Noria, asuu tulevaisuuden pohjoisessa Suomessa aikana, jolloin vedestä on tullut ihmisten hallinnan väline. On tapahtunut ekologinen katastrofi, jonka seurauksena ilmasto on muuttunut lämpimämmäksi ja vettä on niukalti. Yhteiskunta on taantunut säädellyksi vaihtotaloudeksi ja menneiden sukupolvien esineiden käyttötarkoitus unohdettu. Itäranta kuvaakin hienosti aikaamme noiden merkityksettömiksi jääneiden muoviesineiden kautta.

Toisin kuin Isomäki, Itäranta ei saarnaa, eikä pelottele. Ekologinen dystopia on kirjassa juonena alisteinen jännityskertomukselle, jossa tutkitaan ihmisten välisiä suhteita ja luottamusta yhteiskunnallisen tyrannian alla. Kun elämä on selviytymistä, voiko naapurinsa uhrata vastineeksi omasta perheestään? Itäranta tarkastelee lojaaliuden ja moraalin kysymyksiä nuoren ihmisen vielä ideologisin, mutta jo paatumusta nähnein silmin.

Olisin ehkä kaivannut tekstiin pientä juonellista tiivistämistä, mutta muuten lukukokemukseni oli nautittava. Itärannan ote scifiin on hyvin realistinen ja uskottava. Ja juuri siksi niin ajatuksia herättävä.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita) 1928-1940. WSOY, 2007

Venäläisklassikoita lukeneena odotin tältä kirjalta vakavuutta ja pelkäsin pitkäveteisyyttä, mutta sekä odotukseni että pelkoni osoittautuivat turhiksi. Saatana saapuu Moskovaan on nerokas, vauhdikas ja mustan humoristinen teos. Minut kirja yllätti pelkästään positiivisesti.

Kirjassa kuljetetaan rinnakkain kolmea tarinaa, jotka ovat kutkuttavan erilaisia sekä tyyleiltään että aiheiltaan. Koomisimmassa tarinoista kuvaillaan ihmismuodon ottaneen Pimeyden Ruhtinaan oudon seurueen aiheuttamaa hämminkiä Moskovassa. Rinnalla kulkee hyvinkin realistinen kuvaus Pontius Pilatuksesta ja Jeesuksen viimeisistä hetkistä, joita Ruhtinas kertoo olleensa todistamassa. Samoista tapahtumista kirjoittaa kirjaa Mestari, jonka rakkaussuhde Margaritaan muodostaa kirjan kolmannen tarinalinjoista. Mestarin ja Margaritan rakkaustarina on surumielinen kertomus kaiken uhraamisesta rakkauden vuoksi.

Teosta pidetään epätyypillisyydestään huolimatta satiirina neuvostoyhteiskunnasta, eikä Bulgakov itse koskaan aikonutkaan julkaista kirjaa elinaikanaan. Tulenarkoja aiheita kirjassa olivat paitsi kristinuskon perusopit myös yhteiskunnan äärimmäinen sensuuri, jonka Bulgakov omankin tuotantonsa kohdalla sai kokea. Vaikka teoksen syvärakenteissa on yhteiskuntakritiikkiä, Saatana saapuu Moskovaan on ennenkaikkea lukuromaani, jonka riehakkaasta maagisesta realismista nykylukijakin voi nauttia täysin siemauksin.

Positiivisimmin minut kirjassa yllätti riemastuttava sekoitus kaikkea edellä mainittua. Musta huumori oli viiltävää, rakkaus epätoivoisen kaunista ja Jeesuksen kohtalo ajatuksia herättävää. Fantasiaelementit menivät välillä absurdin puolelle, välillä taas kytkeytyivät tiukasti aikaansa ja paikkaansa. Kirjan kanssa sai nauraa, liikuttua ja heretä ajattelemaan syntyjä syviä pitkäksi aikaa lukukokemuksen jälkeenkin. Erittäin modernin tuntuinen klassikko!

Grace McCleen: Ihana maa

 Grace McCleen: Ihana maa (The land of decoration) 2012. Otava, 2013

Haasteen myötä olen lukenut enemmän kirjoja kuin koskaan aikaisemmin. Tihentynyt lukutahti selvästi edistää joidenkin kirjojen hiljaista sulautumista massaan ja toisten suodattumista todellisiksi helmiksi. Kirja, joka kosketti minua syvimmältä tähän mennessä, on Grace McCleenin Ihana maa.

Ihana maa kertoo 10-vuotiaasta, koulukiusatusta Judithista, joka elää syvällä omassa mielikuvitusmaailmassaan ja kohtaa karun todellisuuden siihen peilaten. Judith on tunnollinen ja kiltti pieni tyttö, joka suorittaa parhaansa mukaan hänen yksinhuoltajaisänsä hänelle määrittämää uskonelämää. Kun asiat alkavat mennä huonosti, Judith tuntee olevansa vastuussa tapahtumista ja yrittää korjata särkyneen maailmansa miten taitaa.

McCleen kertoo tarinaa uskottavasti pienen tytön sisäisen maailman silmin. On helppo uskoa, että kirja on ainakin jossain määrin omaelämäkerrallinen. Eräs kirjan koskettavimmista piirteistä onkin Judithin oma epätietoisuus elämänsä surkeudesta, koska se on ainoa todellisuus, jonka hän tuntee. Hän elää elämäänsä enemmän huoneensa nurkkaan roskista askartelemassaan leikkimaassa kuin todellisessa, ulkopuolisessa maailmassa. Hän on varma, ettei hänen ainoa läheisensä, isänsä, rakasta häntä ja koulussa häntä kiusataan julmasti uskontonsa vuoksi. Silti Judith ei sääli itseään, vaan pikemminkin kerää syyn kaikesta omille pienille harteilleen.

Vaikka nautin lukemisen joka hetkestä, Ihana maa ei päästänyt helpolla. Kirja on kipeä sukellus ylitunnollisuuteen, ylikiltteyteen ja kiusatun lapsen mieleen. Ennen kaikkea se on kuitenkin kaunis tarina selviytymisestä ja vahvuudesta sekä mielikuvituksen uskomattomasta voimasta.

Kirjasta ovat pitäneet myös Lumiomenan Katja, Kirjainten virrassa Hanna sekä Sinisen linnan kirjaston Maria.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakami: Norwegian Wood (Noruwei no mori) 1987. Tammi, 2012

Helmikuun kirjamaaksi valikoitui Japani, kun pääsin vihdoin lukemaan toista kirjaani Haruki Murakamilta, Norwegian woodia. Olen aiemmin lukenut japanilaiskirjailijalta Kafkan rannalla, josta tuli välittömästi yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Vuonna 1987 alun perin ilmestynyt Norwegian wood on huomattavasti varhaisempi teos kuin Kafka rannalla, joka on kirjailijan 2000-luvun tuotantoa.

Norwegian woodistakaan ei voi olla pitämättä. Parikymppinen Toru elää ystävänsä menettämisen varjossa ja joutuu mahdottoman valinnan eteen vakavasti masentuneen ensirakkautensa Naokon ja elämää uhkuvan Midorin välillä. Murakamin soljuva kirjoitustyyli kannattelee ja teemana nuoruuden kipuilut kiinnostavat. Tuttuun tyyliin populaarikulttuuri on läsnä, samoin kuolema. Nuoren mielen järkkymistä kuvataan kauniisti ja realistisesti.

Erittäin korkeat odotukseni kirjan suhteen kuitenkin nakersivat lukunautintoani hieman. Murakami itse on kuvaillut kirjaa romanttisimmaksi teoksekseen ja samalla vähiten omimman tyylinsä edustajaksi. Ehkä siinä piileekin avain pienenpieneen pettymyksen tunteeseen, jonka Norwegian wood minulle jätti. Kirjasta puuttuvat ne piirteet, jotka tekivät Kafkasta rannalla aivan omanlaisensa ja erityisen - yllätyksellisyys, ihana outous ja fantasiaelementit. Norwegian wood on arkisen kaunis ja haikea teos.

Molemmat tähän mennessä lukemani Murakamin teokset ovat saaneet minut haluamaan lukea kirjailijaa lisää. Hänen unenomaiset maailmansa vain yksinkertaisesti vievät mukanaan.

Murakamista pitää myös Lumiomenan Katja. Pidin myös Koko lailla kirjallisesti -blogin arviosta kirjasta.

Helmikuisia kauhunhetkiä

Helmikuun vielä pimeisiin iltoihin sopii lukemistoksi kauhukirjallisuus. Luin genrestä yhden klassikkoteoksen ja yllättäen yhden kotimaisen uutuudenkin.

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä (Svulten). Teos & Schildts & Söderströms, 2013.

Tartuin kirjaan autuaan tietämättönä sen sisällöstä tai tyylistä. En ollut aiemmin lukenut Taivassaloa, mutta ystäväni olivat hänen tuotantoaan kehuneet. Kansi vaikutti mielestäni tyylitellyn vanhanaikaiselta, jopa suomalaiskansalliselta, enkä huomannut pilkistäviä torahampaita ennen kuin olin lukenut kirjaa jo hyvän matkaa, joten sisältö pääsi todellakin yllättämään minut.

Nälkä kertoo 1700-luvun lopun Tukholmassa elävästä Jorunnista, joka aloittaa rakkaussuhteen naimisissa olevan miehen kanssa. Mies on jäämäisillään kiinni maanpetturuudesta ja pakenemaisillaan Ruotsista Suomeen, kun viimeisenä yhteisenä yönään Jorunnin kanssa he kohtaavat salaperäisen muukalaisen ja Jorunnin elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Olen lukenut vampyyrikirjallisuutta jonkun verran ennenkin ja nauttinut True Blood -tv-sarjasta, mutta Nälkä on mielestäni jotain uudenlaista. Kirjan teemat ovat hyvin aikuisia ja kuvaus kaunistelematonta. Taivassalon kieli on hyvin runollista, ajoittain jopa muodoltaankin, ja se yhdistettynä kuvattujen tapahtumien raakuuteen luo kirjaan erikoisen kontrastin. Omaan makuuni kirjassa kuitenkin mässäillään Jorunnin ikuisella verenjanolla vähän turhan paljon. Se valitettavasti vaikutti lukunautintooni, vaikka kirjan vakavat teemat, kosto, ikuisen elämän mielettömyys ja ihmisyys, olivatkin mielenkiintoisia ja hyvin käsiteltyjä.

"Tämä on ikuista nälkää, ja siinä
kaikki on
turhuutta."

 Franz Kafka: Muodonmuutos & Rangaistussiirtolassa. 1915 & 1919. Otava, 2007

En lukenut Kafkaa ensimmäistä kertaa, mutta kauhun mestarin taidokkuus yllätti silti! Muodonmuutos sai kaikessa lyhykäisyydessäänkin minussa aikaan kaikenlaisia tunteita: inhoa, epäuskoa, empatiaa, kauhua. Klassikkotarina Gregor Samsan heräämisestä syöpäläisenä eräänä aamuna tulee niin lähelle lukijaa, että alkaa ajatella sen olevan mahdollista itselleenkin - hyvää materiaalia painajaisuniin. Tarina on kerrottu realistisen arkisesti ja Gregorin läheisten reaktiot ovat luontevia tutkielmia ihmismieleen, ja kaikki tämä lisää itse tarinan kauheutta. Loistava, hyytävä novelli!

Rangaistussiirtolassa pysyttelee vähän kauempana päähenkilöistään, eikä siksi vedonnut minuun lukijana ihan Muodonmuutoksen tavoin. Teloituskonetta rangaistussiirtolassa käyttävästä miehestä ja ulkopuolisesta tarkastajasta kertova tarina on karu kuvaus julmuuteen turtumisesta. Nerokkaan kauhea novelli tämäkin.

Hilary Mantel: Wolf Hall

Hilary Mantel: Wolf Hall. 2009

Tammikuun kirjamaaksi valikoitui Iso-Britannia, koska päätin kuun alussa taipaleeni Hilary Mantelin järkäleen Wolf Hallin kanssa. Viivyin kirjan parissa useamman kuukauden, mutta viimeisen puolikkaan luin joulunpyhien ja tammikuun alkupäivien aikana. Luin välissä monta muutakin kirjaa, mutta Wolf Hallin pariin oli aina helppo palata ja tempautua mukaan tapahtumiin siitä, mihin ne olivat viimelukemalla jääneet.

Luin kirjan englanniksi, koska en halunnut menettää piiruakaan Hilary Mantelin loistokkaan kauniista kielestä. Kirjan lukemiseen kuluikin osittain juuri siitä syytä niin kauan aikaa, että lauseita piti "makustella" ja palata ihastelemaan ne jo ohitettuaankin. Mantelin tyyli käyttää niin päähenkilöstään Thomas Cromwellista kuin kirjan lukuisista muistakin miespuolisista henkilöhahmoista pelkistettyä "hän" -viittausta vaati niinikään tekstissä viipyilemistä ja dialogien uudelleenlukemista, että sai selville kuka puhui ja mitä. Tämä kaikki kuulostaa kovin raskaalta, mutta se ei tuntunut siltä, koska kieli ja rakenne olivat niin kauniita, että niistä saattoi aidosti nauttia yhtenä kirjan pääelementtinä.

Olen lukenut paljon muutakin Henrik VIII:n elämään ja hoviin liittyen (mm. yllättävän hyvän Philippa Gregoryn The other Boleyn girlin) ja katsonut Tudors -tv-sarjan kokonaisuudessaan läpi, mutta silti henkilökavalkadissa oli haastetta. Mantelin kuvaus tudorhovista vaikutti realistiselta ja kaunistelemattomalta ja Cromwellista rakentui ehjä kuva kunnianhimoisena miehenä vahvuuksineen ja puutteineen. Todellisuudessakin Thomas Cromwellin nousu ryysyistä kuninkaan luottomieheksi ja koko valtakunnan johtoon on niin uskomaton tarina, että mikä tahansa fiktiivinenkin tarina kalpenisi sille. Ja vaikka tuntisikin tarinan tapahtumat pääpiirteittäin, kirja vetää vastustamattomasti otteeseensa lukuisilla herkullisilla vähemmän tunnetuilla yksityiskohdillaan.

Mielestäni upea teos ja aion pian tarttua trilogian toiseen osaan, Bring up the bodiesiin!

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway. 1925

Luin vuoden ensimmäisenä klassikkonani Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn. En ole aikaisemmin lukenut mitään Woolfilta, mutta tämän teoksen myötä kiinnostukseni heräsi ja tulen varmasti jatkamaan kirjailijan parissa.

Mrs. Dalloway on yhdenpäivänromaani ja tekstin rakenne ajatustenvirtaa. Se tekee kirjasta toisaalta mielenkiintoisen tekstuaalisesti, toisaalta alkuun hieman raskaslukuisen. Tarina kuitenkin veti imuunsa välittömästi ja aloin jännittää henkilöhahmojen kohtaloita ja päivän päätöstä jo ensihetkistä alkaen. Clarissa oli hurmaava päähenkilönä ja hänen epäonninen rakkaustarinansa Peterin kanssa kosketti. Hulluuteen vajoavan Septimuksen tarinan tiesi lähestyvän loppuaan, mutta jännitys lopputuloksesta säilyi. Kirjan ympäristö, Lontoo aikalaisnäkökulmastaan, asetti viehättävät puitteet tarinalle.

Kääntäjäopiskelijana huomasin suomennoksen alussa joitakin suoranaisia käännösvirheitä ja kohtia, joissa alkuteksti paistoi läpi rakenteineen tai sanavalintoineen ja mietin jo hetken siirtyväni alkuperäiskieliseen versioon. Suomennos oli kuitenkin kokonaisuudessaan kaunista ja soljuvaa kieltä ja sai minut pääosin unohtamaan lukevani käännöstä. Kaiken kaikkiaan uskon, että suomennos lopulta tavoitti alkuteoksen tekstuurin hyvin.

Helena Waris: Talviverinen

Helena Waris: Talviverinen. Otava, 2013

Tammikuun kotimaisena luin uunituoreen Helena Wariksen fantasiatrilogian kolmannen osan Talviverinen. Olen lukenut myös sarjan aiemmat osat Uniin piirretyn polun sekä Sudenlapset. Luen fantasiaa verrattain vähän, vaikka Taru Sormusten Herrasta onkin mielestäni yksi kaikkien aikojen teoksista. Olen kuitenkin pitänyt suomalaista mytologiaa ja fantasiaelementtejä yhdistelevistä kirjoista kuten Mila Teräksen Pimeän taivaan killasta ja Jenny Kangasvuon Sudenverestä.

Pari vuotta sitten lukemani Uniin piirretty polku teki minuun suuren vaikutuksen. Kieli ja tunnelma olivat suomalaisista mytologioista ammentavia ja fantasiaelementit tuntuivat luontevasti kuuluvan tähän maailmaan. En pitänyt Sudenlapsista enää ihan niin paljon, mutta tartuin innoissani Talviveriseen heti, kun se tuli ulottuvilleni.

En omista trilogian aiempia osia ja jännitin alkua lukiessani, muistaisinko riittävästi jo tapahtuneista asioista ja henkilöistä pystyäkseni nivomaan tarinan yhteen, loppuhuipennukseensa. Kirja toimi kuitenkin hyvin myös yksittäisenä tarinana ja yllätyksekseni sijoittuikin aikaan ennen kahta sarjan aiempaa osaa päättäen lopussa niidenkin tarinat. Nautin edelleen Wariksen kauniista kielestä ja taustalla vaikuttavasta mytologiasta, vaikka tarina olikin hyvin tummasävyinen. Päähenkilö Troi ei ollut helpoimpia samaistuttavia hahmoja sarjasta ja huomasin välillä kyseenalaistavani hänen tekojaan ja ratkaisujaan. Sarjan päätöskohtauksesta pidin, joskin toivoin, että olisin muistanut paremmin trilogian aiemmat osat. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kelpo päätös hienolle ja ansaitusti palkitulle kotimaiselle fantasiasarjalle!