Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien anos de soledad, 1967). WSOY, 1983

Kolumbialaisen nobel-kirjailijan Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys on ollut lukulistallani jo todella pitkän aikaa. Aloitin kirjan kertaalleen vuosia sitten, mutta syystä tai toisesta lukeminen keskeytyi pidemmäksi aikaa, enkä saanut tekstistä enää uudestaan otetta jatkaakseni loppuun saakka. Muistan kokeneeni kirjan tuolloin raskaslukuisena ja se on pitkittänyt tarttumistani siihen uudestaan, mutta lukuhaasteeni innoittamana sain tämänkin kirjahyllyni kirjan luettua.

Sadan vuoden yksinäisyys on rehevä ja rönsyilevä tarina syrjäisestä etelä-amerikkalaisesta pikkukaupunki Macondosta ja sen perustajasuvun vaiheista sadan vuoden ajanjaksolta. Tuona aikana suvun esi-isien Jose Arcadio ja Ursula Buendian jälkeläiset nousevat ja kaatuvat uskomattoman vaiheikkaissa käänteissä kunnes suku eristyneenä ympäristöstään sammuu viimeisen jäsenensä myötä. Yksi toisensa jälkeen henkilöhahmot vajoavat hulluuteen ja yksinäisyyteen maailman kokiessa mullistuksiaan heidän ympärillään. Macondoa ravistelevat tapahtumat heijastelevat pienoiskoossa Kolumbian lähihistoriaa sisällissotineen, joukkomurhineen ja ulkomaisten liikeyritysten esiinmarsseineen. Kirjan lopuksi Macondokin on perustajasukunsa myötä vajonnut yksinäisyyteen ja unohdukseen.

Lukukokemus oli hieman uuvuttava, mutta lopussa palkitseva. Teksti on vahvasti maagisella realismilla maustettua ja poukkoilee ajassa ja paikassa edestakaisin. Suvun jäsenet nimetään yhä uudestaan samoilla nimillä, mikä entisestään vaikeuttaa rönsyilevän tarinan seuraamista. Kirjan tumma pohjavire ja sukua eri muodoissaan kohtaavat onnettomuudet tekevät lukukokemuksesta myös hiukan alavireisen. Toisaalta uskomattomat juonenkäänteet pitävät lukijan varpaillaan, eikä kirjasta muutenkaan suvantokohtia juuri löydy. Myös tapahtumien linkittyminen Kolumbian todelliseen historiaan lisäsi omaa mielenkiintoani tarinaan.

Marquezin tyyli on kaiken kaikkiaan niin omintakeista, ettei mieleeni tule mitään toista teosta, jota Sadan vuoden yksinäisyys muistuttaisi. Jo pelkästään se tekee kirjasta ehdottomasti tutustumisen arvoisen.

Maria Duenas: Ommelten välinen aika

 
Maria Duenas: Ommelten välinen aika (El tiempo entre costuras, 2009). WSOY, 2013

Esikoisteos Ommelten välinen aika nosti espanjalaisen Maria Duenasin omassa maassaan välittömästi valokeilaan. Uunituore suomennos tuntui käteen hieman järkälemaiselta yli kuudellasadalla sivullaan, mutta takakannen teksti lempeästi lupaili vetävää lukuromaania.

Ommelten välinen aika kertoo ompelijatar Sira Quirogan jännittävistä vaiheista Espanjan sisällissodan ja toisen maailmansodan myllerryksissä. Kirjan alussa nuori Sira rakastuu huijariin, joka hylkää hänet rahattomana Espanjan siirtomaa-alueelle Pohjois-Marokkoon. Siellä sisuuntunut Sira rakentaa itselleen uuden elämän ja seuraa sisällissodan melskeitä sen kulisseista. Toiseen maailmansotaan astuttaessa Sira on luonut perustamansa ompelimon asiakkaista itselleen ystäväverkoston, jonka kautta hän päätyy takaisin manner-Espanjaan ja vakoilemaan saksalaisia Britannian MI6:n laskuun.

Kuvailisin itsekin Duenasin teosta historialliseksi lukuromaaniksi. Sari Selanderin ansiokkaasti kääntämä teksti on vetävää ja nopealukuista, mutta sekä juoni että luettavuus tuntuvat olevan alisteisia historialliselle kerronnalle. Kirjaa lukiessani en voinut olla pohtimatta, oliko sen historiallinen kehys luotu ensin ja sitten istutettu välillä hyvin uskomattomatkin juonenkäänteet tuon kehyksen päälle. Historiavetoisuutta korostivat myös alkuun hieman oppimattoman Siran valistaminen historiallisilla yksityiskohdilla sekä joidenkin kirjan henkilöiden aika ajoittainen puhkeaminen esitelmöimään erinäisistä aiheista.

Hieman päälleliimatusta historiavetoisuudestaan huolimatta Ommelten välinen aika veti juonellisesti mukaansa ja sai kiinnostumaan Siran kohtalosta. Historiallinen kehys toi tarinalle syvyyttä. Kun pääsin yli esitelmöivän tyylin herättämästä ärsytyksestä, vähän tuntemattomammaksi jäänyt Espanjan historiakin alkoi kiinnostaa!

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (Madame Bovary, 1856). WSOY, 2005



Maaliskuun klassikona luin ranskalaista realismia edustavan Rouva Bovaryn. Tiesin kirjan kohahduttaneen aikanaan paitsi asettamalla naisen päähenkilökseen myös tarkastelemalla avioliiton ulkopuolisia rakkaussuhteita ensimmäistä kertaa objektiivisesti ja tuomitsematta.

Emma Bovary ei tyydy tavanomaiseen elämään lääkärimiehensä rinnalla pikkukaupungin hiljaisuudessa, vaan haaveilee Rouenin ja Pariisin kaltaisten suurkaupunkien humusta. Pitkän empimisen jälkeen hän antautuu jännittäviin rakkaussuhteisiin muiden miesten kanssa ja pääsee nauttimaan siinä sivussa jopa kaupungin viihdytyksistä. Miehet eivät kuitenkaan pysty vastaamaan Emman intohimoon hänen toivomallaan tavalla ja Emman haaveet romahtavat törmätessään näin kohtalokkaasti kovan todellisuuden kanssa.

Onnellinen hän ei yhtä kaikki ollut, ei nyt, ei milloinkaan! Mistä oikein johtui tämä elämän riittämättömyys, tämä että kaikki heti turmeltui hänen lähellään..?

Aikalaisissaan pahennusta ymmärrettävästi herättänyt Emma näyttäytyy 2000-luvun lukijalle - joskin äärimmäisen itseriittoisena ja neuroottisena - aika ymmärrettävänä hahmona. Tästä syystä kontekstin unohtavalle nykylukijalle kirja voi tuntua hieman puuduttavalta hapuilulta, vaikka Anna-Maija Viitasen käännös tekeekin oikeutta Flaubertin kauniisti maalailevalle kielelle. Emman ahdistus onnistuu silti koskettamaan - hän on vankina miesten ohjastamassa maailmassa ja loppujen lopuksi kykenemätön vaikuttamaan kohtaloonsa. Päähenkilöstatuksesta huolimatta jopa Emman miessuhteiden mukaisesti jaetun kirjan rakenne on häntä vastaan.

Rouva Bovary ei ole klassikoista nopealukuisimpia, mutta se herättää ajatuksia. Kenenpä sisällä ei olisi kaipuuta mahdottomilta tuntuviin asioihin? Toisin kuin Emma-paran kohdalla nykymaailma tarjoaa puitteet toteuttaa useimmat haaveista, joten rohkeasti vain päin pilvilinnoja!

Kotimaisia uutuuksia

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet. WSOY, 2013

Valheet oli ensikosketukseni kirjailijaan, jonka kehuttu esikoisteos Katariina kuuluu niin ikään lukulistalleni. Kirjan kansi oli unenomaisen kaunis ja houkutti avaamaan sivunsa heti kun sain sen kannettua kotiin.

Rasi-Koskisen näkökulmatekniikka on huippuunsa hiottua. Kaikilla teoksen tarinakudelmaa rakentavilla henkilöillä on erottuva oma ääni, joka on saatu esiin taidokkailla tekstuaalisilla, kielellisillä ja sisällöllisillä tyylimuutoksilla. Henkilökavalkadi kun on kaikkea muuta kuin toistaan muistuttava: eteen marssitetaan molempien sukupuolten edustajia lapsesta vanhukseen. Järkensä menettämässä oleva nainen kuiskii tajunnanvirtaansa, toisensa vain nettinimillään tunteva nuorisojoukko viestii chattaillen ja sokeutuva vanhus peilaa maailmaa menneen kautta.

Valheet sisältää monta toisiinsa linkittyvää tarinaa, eikä mikään niistä ole helppo. Tarinat kertovat epätoivoisista tukeutumisyrityksistä toiseen ihmiseen ja noiden yritysten kariutumisesta salaisuuksien ja valheiden seurauksena. Kirja ei tunnistettavasti sijoitu mihinkään suomalaiseen kaupunkiin, eikä edes välttämättä Suomeen, vaan se kertoo yleisestä sosiaalisesta pahoinvoinnista.

Vaikka tarinoiden erilaisista tyyleistä johtuen lukeminen tuntui välillä aika rajustikin katkeavan, jokainen kertomus veti pian mukaansa ja uudesta tarinasta alkoi erottaa hienovaraisia säikeitä siitä punoksesta, joka kokosi kirjan tarinat kauniisti yhteen. Valheet oli aiheidensa raskaudesta huolimatta vaikuttava ja runollisen kaunis lukukokemus.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden. WSOY, 2013

Esikoisromaani Isän kanssa kahden esitteli minulle niin ikään uuden kirjailijan, vaikka olenkin novelleja aiemmin kirjoittaneesta Mentulasta kuullut paljon hyvää. Ulkoisesti kirja johdattelee lukijan jo valmiiksi Lapin tunnelmiin ja erottuu massasta punaisine sivunreunoineen.

Kirja sijoittuu nykypäivän Sodankylään ja on dialogiltaan autenttisen lappilaista. Tarinaa kerrotaan pienen kyläkoulun opettajaksi muuttavan nuorenmiehen ja syrjäseudulla asuvan porotaloudella elävän nuoren perheen silmin. Aihepiiriksi kiteytyy etelästä tulleiden sopeutuminen pohjoiseen elämäntapaan. Lappilaisuus näyttäytyy niin etelästä tulleiden opettajan ja perheen äidin kuin pohjoiseen kiistatta kuuluvien perheen isän ja pojan kautta. Jo henkilöhahmoon tutustuttaessa perheen äiti kamppailee kovan valinnan edessä: lähteäkö vai jäädä, kun jätettävä on myös oma lapsi?

Tekstistä huomaa, että Mentula on viettänyt vuosia Lapissa. Itsekin Lapissa asuneena ja eteläisin silmin sitä katselleena tunnistan kirjassa aitoa pohjoista mentaliteettia ja niitä kipeitä tuntoja, joita sopeutumattomuus voi aiheuttaa. Mentula tavoittaa oivallisesti molempien puolten katsantokannat.

Itselleni tutun murteen lukeminen oli helppoa ja nautin löytäessäni tekstistä kauan sitten unohtamiani ilmaisuja, mutta pohjoisen murteisiin perehtymättömälle kirja näyttäytyy varmasti myös tekstuaalisesti eksoottisena. Tarinassa sinänsä ei ole mitään niin kovin uutta, mutta taustaväriä ihmissuhdekipuilulle tarjoaa se kuuluisa Lapin taika.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua. WSOY, 2013

Toinen maaliskuussa lukemistani kotimaisista esikoisromaaneista oli Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua. Pienikokoinen kirja loi etukäteen odotuksia nopealukuisuudesta.

Rasi-Koskisen tapaan Pöyhönen hyödyntää kirjassaan näkökulmatekniikkaa. Nuori aikuinen Kiira ja toimittajana työskentelevä Krista kertovat tarinaansa rinnakkain, kunnes ne lopussa risteävät odottamattomalla tavalla. Molemmat kamppailevat ihmissuhdeongelmien parissa: Kiira on Amerikan vaihto-opiskeluvuotensa aikana löytänyt ja menettänyt rakkauden, Kirsta taas kipuilee suhteessaan varattuun mieheen. Molemmat ovat yksinäisiä ja identiteettinsä löytämisen käännekohdassa.

Pöyhösen teksti on soljuvaa, paikoin jopa hengästyttävää. Lauseet ovat pitkiä ja tiuhaan pilkutettuja. Välillä tekstistä tarttuu lukijaan kiireyden tuntu ja sanat singahtelevat edestä huimaa vauhtia. Välillä taas tekstiä rauhoitetaan ja sen kauneudesta pysähtyy nauttimaan. Vaikka siis kuvailen tekstiä hengästyttäväksi, mielestäni se on sitä positiivisesti, muista erottuvalla tyylillään.

Tarinat ovat pääsääntöisesti mukaansatempaavia, varsinkin Kiiran Amerikan Keskilännessä kokema kolmiodraama. Nuoren ihmisen epävarmuuden identiteettiä etsiessään ymmärtää, toisin kuin miesuhteessaan pakkomielteisen aikuisen Kristan, jonka äärimmäinen epävarmuus tuntuu välillä jopa hieman liioitellulta. Vaikka en kyennytkään samaistumaan kirjan henkilöihin toivomallani tavalla, tekstuaalisesti kaunis kirja oli kuitenkin kokonaisuudessaan miellyttävä lukuelämys.

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli (De stiefmoeder) 2011. WSOY, 2013

Hollantilaista Dorresteinia tituleerataan maan tunnetuimmaksi kirjailijaksi ja hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu ennen Hyvää äitipuolta kolme muutakin teosta. Minulle tuttavuus oli kuitenkin täysin uusi ja tartuin kirjaan vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kannen ja esittelytekstin perusteella uumoilin kevyehköä ja humoristista lukukokemusta.

Dorresteinin tekstissä oli heti erilaisen tuntu ja lukijana tunnistin lukevani eri kieli- ja kulttuurialueen kirjallisuutta kuin tavallisesti. Sanna van Leeuwenin suomennosjälki on sanastollisesti erittäin oivaltavaa, suorastaan riemastuttavaa. Kirjan sävy on näennäisen kepeä, mutta aiheet kipeitä. Aiheen käsittely onkin kauttaaltaan itseironista ja tragikoomista, jopa rohkeaa.

Hyvä äitipuoli on tarina kolmihenkisestä "leikkaa-liimaa -perheestä", joka sotkeutuessaan väärinkäsitysten viidakkoon joutuu pohtimaan keskinäiset suhteensa kokonaan uusiksi. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa kukin perheenjäsen saa oman äänensä ja näkökulmansa. Näkökulmat ovat elämänmakuisuudessaan raa'an rehellisiä ja henkilöhahmoiltaan toisistaan erottuvia.

Miksi hän lumoutui tästä naisesta, jossa on viehätysvoimaa yhtä paljon kuin öljytankkerissa?

Tämä nopealukuinen, mutta tekstuaalisesti yllättävä kirja sai minut elämään mukanaan, välillä ääneen nauraen. Henkilöhahmoihin, etenkin "pahaan äitipuoleen" pystyi samaistumaan jopa ilman omakohtaista kokemusta tilanteesta. Kirjan naishahmo onkin yksi itsevarmimmista ja raikkaimmista pitkään aikaan. Palaan kirjailijan pariin mieluusti uudelleenkin.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012


  
Teemestarin kirja on yksi niistä kirjoista, jotka ovat olleet lukulistallani jo pitkään. Kirjassa ovat houkuttaneet niin ystävien positiiviset arviot kuin aihepiirikin sekä sen saama tunnustus. Etukäteen kirja vertautui mielessäni Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaan suomalaisena ekologisena dystopiana.

Kirjan päähenkilö, Noria, asuu tulevaisuuden pohjoisessa Suomessa aikana, jolloin vedestä on tullut ihmisten hallinnan väline. On tapahtunut ekologinen katastrofi, jonka seurauksena ilmasto on muuttunut lämpimämmäksi ja vettä on niukalti. Yhteiskunta on taantunut säädellyksi vaihtotaloudeksi ja menneiden sukupolvien esineiden käyttötarkoitus unohdettu. Itäranta kuvaakin hienosti aikaamme noiden merkityksettömiksi jääneiden muoviesineiden kautta.

Toisin kuin Isomäki, Itäranta ei saarnaa, eikä pelottele. Ekologinen dystopia on kirjassa juonena alisteinen jännityskertomukselle, jossa tutkitaan ihmisten välisiä suhteita ja luottamusta yhteiskunnallisen tyrannian alla. Kun elämä on selviytymistä, voiko naapurinsa uhrata vastineeksi omasta perheestään? Itäranta tarkastelee lojaaliuden ja moraalin kysymyksiä nuoren ihmisen vielä ideologisin, mutta jo paatumusta nähnein silmin.

Olisin ehkä kaivannut tekstiin pientä juonellista tiivistämistä, mutta muuten lukukokemukseni oli nautittava. Itärannan ote scifiin on hyvin realistinen ja uskottava. Ja juuri siksi niin ajatuksia herättävä.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita) 1928-1940. WSOY, 2007

Venäläisklassikoita lukeneena odotin tältä kirjalta vakavuutta ja pelkäsin pitkäveteisyyttä, mutta sekä odotukseni että pelkoni osoittautuivat turhiksi. Saatana saapuu Moskovaan on nerokas, vauhdikas ja mustan humoristinen teos. Minut kirja yllätti pelkästään positiivisesti.

Kirjassa kuljetetaan rinnakkain kolmea tarinaa, jotka ovat kutkuttavan erilaisia sekä tyyleiltään että aiheiltaan. Koomisimmassa tarinoista kuvaillaan ihmismuodon ottaneen Pimeyden Ruhtinaan oudon seurueen aiheuttamaa hämminkiä Moskovassa. Rinnalla kulkee hyvinkin realistinen kuvaus Pontius Pilatuksesta ja Jeesuksen viimeisistä hetkistä, joita Ruhtinas kertoo olleensa todistamassa. Samoista tapahtumista kirjoittaa kirjaa Mestari, jonka rakkaussuhde Margaritaan muodostaa kirjan kolmannen tarinalinjoista. Mestarin ja Margaritan rakkaustarina on surumielinen kertomus kaiken uhraamisesta rakkauden vuoksi.

Teosta pidetään epätyypillisyydestään huolimatta satiirina neuvostoyhteiskunnasta, eikä Bulgakov itse koskaan aikonutkaan julkaista kirjaa elinaikanaan. Tulenarkoja aiheita kirjassa olivat paitsi kristinuskon perusopit myös yhteiskunnan äärimmäinen sensuuri, jonka Bulgakov omankin tuotantonsa kohdalla sai kokea. Vaikka teoksen syvärakenteissa on yhteiskuntakritiikkiä, Saatana saapuu Moskovaan on ennenkaikkea lukuromaani, jonka riehakkaasta maagisesta realismista nykylukijakin voi nauttia täysin siemauksin.

Positiivisimmin minut kirjassa yllätti riemastuttava sekoitus kaikkea edellä mainittua. Musta huumori oli viiltävää, rakkaus epätoivoisen kaunista ja Jeesuksen kohtalo ajatuksia herättävää. Fantasiaelementit menivät välillä absurdin puolelle, välillä taas kytkeytyivät tiukasti aikaansa ja paikkaansa. Kirjan kanssa sai nauraa, liikuttua ja heretä ajattelemaan syntyjä syviä pitkäksi aikaa lukukokemuksen jälkeenkin. Erittäin modernin tuntuinen klassikko!