Elif Shafak: Kunnia (Honour, 2011). Gummerus, 2013.
Turkkilaisen Elif Shafakin Rakkauden aikakirja on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, mutta käsiini sattuikin ensin kirjailijan uusin suomennos Kunnia. Kirjan ulkonäön ja takakannen tekstin perusteella pelkäsin lukukokemuksesta tulevan hyvinkin rankan, mutta onneksi pelkoni osoittautui turhaksi.
Kunnia on kertomuksellisesti ja kronologisesti monitasoinen tarina kaksoissisarten elämänvaiheista. Kaksosten tiet eroavat, kun Pembe muuttaa perheineen Lontooseen, mutta perheetön Jamila jää Turkin maaseudulle. Silti yhdysside sisarten välillä ei katkea, vaan he jatkavat toistensa uskottuina välimatkankin takaa. Kirjan lopussa heidän kohtalonsa jälleen yhdistyvät odottamattomalla tavalla.
Kirjassa on paljon surua, mutta ahdistava lukukokemus ei ollut. Shafak kietoo ikävät tapahtumat niin erottamattomaksi osaksi henkilöhahmojaan, että motiivit tekojen taustalla tuntuvat uskottavilta. Kunniamurha on aiheena vaikea ja tärkeä, enkä voi olla ihailematta Shafakin lempeää, mutta tiukkaa otetta aiheen käsittelyssä. Kunnia ymmärtää henkilöhahmojaan, mutta tuomitsee tiukasti ilmiön.
Kunniassa kiehtoi myös vertailu eri kulttuuriympäristöjen vaikutuksesta turkkilaisen naisen asemaan. Länsimaassa asuva sisar ei loppujen lopuksi ole kotimaahansa jäänyttä sisartaan vapaampi. Vaikka Lontoossa ympäristö onkin suvaitsevampi, perheen ja yhteisön radikalisoituneet jäsenet pitävät Pembeä tiukasti otteessaan. Tämä olikin mielestäni kirjan ydinajatus - pakotietä näille naisille ei ollut.
Maria Erämajan kauniisti suomentama teksti on soljuvaa. Paikoin hieman hidastempoiseksi hiipuvan kertomuksen pelastaa kronologinen epäjärjestys, joka luo jännitettä tapahtumiin. Kunnian pääosaan nousevat kuitenkin hienot henkilöhahmot, joiden kohtalosta oikeasti välittää.
