Kotimaisia uutuuksia

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet. WSOY, 2013

Valheet oli ensikosketukseni kirjailijaan, jonka kehuttu esikoisteos Katariina kuuluu niin ikään lukulistalleni. Kirjan kansi oli unenomaisen kaunis ja houkutti avaamaan sivunsa heti kun sain sen kannettua kotiin.

Rasi-Koskisen näkökulmatekniikka on huippuunsa hiottua. Kaikilla teoksen tarinakudelmaa rakentavilla henkilöillä on erottuva oma ääni, joka on saatu esiin taidokkailla tekstuaalisilla, kielellisillä ja sisällöllisillä tyylimuutoksilla. Henkilökavalkadi kun on kaikkea muuta kuin toistaan muistuttava: eteen marssitetaan molempien sukupuolten edustajia lapsesta vanhukseen. Järkensä menettämässä oleva nainen kuiskii tajunnanvirtaansa, toisensa vain nettinimillään tunteva nuorisojoukko viestii chattaillen ja sokeutuva vanhus peilaa maailmaa menneen kautta.

Valheet sisältää monta toisiinsa linkittyvää tarinaa, eikä mikään niistä ole helppo. Tarinat kertovat epätoivoisista tukeutumisyrityksistä toiseen ihmiseen ja noiden yritysten kariutumisesta salaisuuksien ja valheiden seurauksena. Kirja ei tunnistettavasti sijoitu mihinkään suomalaiseen kaupunkiin, eikä edes välttämättä Suomeen, vaan se kertoo yleisestä sosiaalisesta pahoinvoinnista.

Vaikka tarinoiden erilaisista tyyleistä johtuen lukeminen tuntui välillä aika rajustikin katkeavan, jokainen kertomus veti pian mukaansa ja uudesta tarinasta alkoi erottaa hienovaraisia säikeitä siitä punoksesta, joka kokosi kirjan tarinat kauniisti yhteen. Valheet oli aiheidensa raskaudesta huolimatta vaikuttava ja runollisen kaunis lukukokemus.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden. WSOY, 2013

Esikoisromaani Isän kanssa kahden esitteli minulle niin ikään uuden kirjailijan, vaikka olenkin novelleja aiemmin kirjoittaneesta Mentulasta kuullut paljon hyvää. Ulkoisesti kirja johdattelee lukijan jo valmiiksi Lapin tunnelmiin ja erottuu massasta punaisine sivunreunoineen.

Kirja sijoittuu nykypäivän Sodankylään ja on dialogiltaan autenttisen lappilaista. Tarinaa kerrotaan pienen kyläkoulun opettajaksi muuttavan nuorenmiehen ja syrjäseudulla asuvan porotaloudella elävän nuoren perheen silmin. Aihepiiriksi kiteytyy etelästä tulleiden sopeutuminen pohjoiseen elämäntapaan. Lappilaisuus näyttäytyy niin etelästä tulleiden opettajan ja perheen äidin kuin pohjoiseen kiistatta kuuluvien perheen isän ja pojan kautta. Jo henkilöhahmoon tutustuttaessa perheen äiti kamppailee kovan valinnan edessä: lähteäkö vai jäädä, kun jätettävä on myös oma lapsi?

Tekstistä huomaa, että Mentula on viettänyt vuosia Lapissa. Itsekin Lapissa asuneena ja eteläisin silmin sitä katselleena tunnistan kirjassa aitoa pohjoista mentaliteettia ja niitä kipeitä tuntoja, joita sopeutumattomuus voi aiheuttaa. Mentula tavoittaa oivallisesti molempien puolten katsantokannat.

Itselleni tutun murteen lukeminen oli helppoa ja nautin löytäessäni tekstistä kauan sitten unohtamiani ilmaisuja, mutta pohjoisen murteisiin perehtymättömälle kirja näyttäytyy varmasti myös tekstuaalisesti eksoottisena. Tarinassa sinänsä ei ole mitään niin kovin uutta, mutta taustaväriä ihmissuhdekipuilulle tarjoaa se kuuluisa Lapin taika.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua. WSOY, 2013

Toinen maaliskuussa lukemistani kotimaisista esikoisromaaneista oli Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua. Pienikokoinen kirja loi etukäteen odotuksia nopealukuisuudesta.

Rasi-Koskisen tapaan Pöyhönen hyödyntää kirjassaan näkökulmatekniikkaa. Nuori aikuinen Kiira ja toimittajana työskentelevä Krista kertovat tarinaansa rinnakkain, kunnes ne lopussa risteävät odottamattomalla tavalla. Molemmat kamppailevat ihmissuhdeongelmien parissa: Kiira on Amerikan vaihto-opiskeluvuotensa aikana löytänyt ja menettänyt rakkauden, Kirsta taas kipuilee suhteessaan varattuun mieheen. Molemmat ovat yksinäisiä ja identiteettinsä löytämisen käännekohdassa.

Pöyhösen teksti on soljuvaa, paikoin jopa hengästyttävää. Lauseet ovat pitkiä ja tiuhaan pilkutettuja. Välillä tekstistä tarttuu lukijaan kiireyden tuntu ja sanat singahtelevat edestä huimaa vauhtia. Välillä taas tekstiä rauhoitetaan ja sen kauneudesta pysähtyy nauttimaan. Vaikka siis kuvailen tekstiä hengästyttäväksi, mielestäni se on sitä positiivisesti, muista erottuvalla tyylillään.

Tarinat ovat pääsääntöisesti mukaansatempaavia, varsinkin Kiiran Amerikan Keskilännessä kokema kolmiodraama. Nuoren ihmisen epävarmuuden identiteettiä etsiessään ymmärtää, toisin kuin miesuhteessaan pakkomielteisen aikuisen Kristan, jonka äärimmäinen epävarmuus tuntuu välillä jopa hieman liioitellulta. Vaikka en kyennytkään samaistumaan kirjan henkilöihin toivomallani tavalla, tekstuaalisesti kaunis kirja oli kuitenkin kokonaisuudessaan miellyttävä lukuelämys.

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli (De stiefmoeder) 2011. WSOY, 2013

Hollantilaista Dorresteinia tituleerataan maan tunnetuimmaksi kirjailijaksi ja hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu ennen Hyvää äitipuolta kolme muutakin teosta. Minulle tuttavuus oli kuitenkin täysin uusi ja tartuin kirjaan vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kannen ja esittelytekstin perusteella uumoilin kevyehköä ja humoristista lukukokemusta.

Dorresteinin tekstissä oli heti erilaisen tuntu ja lukijana tunnistin lukevani eri kieli- ja kulttuurialueen kirjallisuutta kuin tavallisesti. Sanna van Leeuwenin suomennosjälki on sanastollisesti erittäin oivaltavaa, suorastaan riemastuttavaa. Kirjan sävy on näennäisen kepeä, mutta aiheet kipeitä. Aiheen käsittely onkin kauttaaltaan itseironista ja tragikoomista, jopa rohkeaa.

Hyvä äitipuoli on tarina kolmihenkisestä "leikkaa-liimaa -perheestä", joka sotkeutuessaan väärinkäsitysten viidakkoon joutuu pohtimaan keskinäiset suhteensa kokonaan uusiksi. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa kukin perheenjäsen saa oman äänensä ja näkökulmansa. Näkökulmat ovat elämänmakuisuudessaan raa'an rehellisiä ja henkilöhahmoiltaan toisistaan erottuvia.

Miksi hän lumoutui tästä naisesta, jossa on viehätysvoimaa yhtä paljon kuin öljytankkerissa?

Tämä nopealukuinen, mutta tekstuaalisesti yllättävä kirja sai minut elämään mukanaan, välillä ääneen nauraen. Henkilöhahmoihin, etenkin "pahaan äitipuoleen" pystyi samaistumaan jopa ilman omakohtaista kokemusta tilanteesta. Kirjan naishahmo onkin yksi itsevarmimmista ja raikkaimmista pitkään aikaan. Palaan kirjailijan pariin mieluusti uudelleenkin.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012


  
Teemestarin kirja on yksi niistä kirjoista, jotka ovat olleet lukulistallani jo pitkään. Kirjassa ovat houkuttaneet niin ystävien positiiviset arviot kuin aihepiirikin sekä sen saama tunnustus. Etukäteen kirja vertautui mielessäni Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaan suomalaisena ekologisena dystopiana.

Kirjan päähenkilö, Noria, asuu tulevaisuuden pohjoisessa Suomessa aikana, jolloin vedestä on tullut ihmisten hallinnan väline. On tapahtunut ekologinen katastrofi, jonka seurauksena ilmasto on muuttunut lämpimämmäksi ja vettä on niukalti. Yhteiskunta on taantunut säädellyksi vaihtotaloudeksi ja menneiden sukupolvien esineiden käyttötarkoitus unohdettu. Itäranta kuvaakin hienosti aikaamme noiden merkityksettömiksi jääneiden muoviesineiden kautta.

Toisin kuin Isomäki, Itäranta ei saarnaa, eikä pelottele. Ekologinen dystopia on kirjassa juonena alisteinen jännityskertomukselle, jossa tutkitaan ihmisten välisiä suhteita ja luottamusta yhteiskunnallisen tyrannian alla. Kun elämä on selviytymistä, voiko naapurinsa uhrata vastineeksi omasta perheestään? Itäranta tarkastelee lojaaliuden ja moraalin kysymyksiä nuoren ihmisen vielä ideologisin, mutta jo paatumusta nähnein silmin.

Olisin ehkä kaivannut tekstiin pientä juonellista tiivistämistä, mutta muuten lukukokemukseni oli nautittava. Itärannan ote scifiin on hyvin realistinen ja uskottava. Ja juuri siksi niin ajatuksia herättävä.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita) 1928-1940. WSOY, 2007

Venäläisklassikoita lukeneena odotin tältä kirjalta vakavuutta ja pelkäsin pitkäveteisyyttä, mutta sekä odotukseni että pelkoni osoittautuivat turhiksi. Saatana saapuu Moskovaan on nerokas, vauhdikas ja mustan humoristinen teos. Minut kirja yllätti pelkästään positiivisesti.

Kirjassa kuljetetaan rinnakkain kolmea tarinaa, jotka ovat kutkuttavan erilaisia sekä tyyleiltään että aiheiltaan. Koomisimmassa tarinoista kuvaillaan ihmismuodon ottaneen Pimeyden Ruhtinaan oudon seurueen aiheuttamaa hämminkiä Moskovassa. Rinnalla kulkee hyvinkin realistinen kuvaus Pontius Pilatuksesta ja Jeesuksen viimeisistä hetkistä, joita Ruhtinas kertoo olleensa todistamassa. Samoista tapahtumista kirjoittaa kirjaa Mestari, jonka rakkaussuhde Margaritaan muodostaa kirjan kolmannen tarinalinjoista. Mestarin ja Margaritan rakkaustarina on surumielinen kertomus kaiken uhraamisesta rakkauden vuoksi.

Teosta pidetään epätyypillisyydestään huolimatta satiirina neuvostoyhteiskunnasta, eikä Bulgakov itse koskaan aikonutkaan julkaista kirjaa elinaikanaan. Tulenarkoja aiheita kirjassa olivat paitsi kristinuskon perusopit myös yhteiskunnan äärimmäinen sensuuri, jonka Bulgakov omankin tuotantonsa kohdalla sai kokea. Vaikka teoksen syvärakenteissa on yhteiskuntakritiikkiä, Saatana saapuu Moskovaan on ennenkaikkea lukuromaani, jonka riehakkaasta maagisesta realismista nykylukijakin voi nauttia täysin siemauksin.

Positiivisimmin minut kirjassa yllätti riemastuttava sekoitus kaikkea edellä mainittua. Musta huumori oli viiltävää, rakkaus epätoivoisen kaunista ja Jeesuksen kohtalo ajatuksia herättävää. Fantasiaelementit menivät välillä absurdin puolelle, välillä taas kytkeytyivät tiukasti aikaansa ja paikkaansa. Kirjan kanssa sai nauraa, liikuttua ja heretä ajattelemaan syntyjä syviä pitkäksi aikaa lukukokemuksen jälkeenkin. Erittäin modernin tuntuinen klassikko!