sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys


Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien anos de soledad, 1967). WSOY, 1983

Kolumbialaisen nobel-kirjailijan Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys on ollut lukulistallani jo todella pitkän aikaa. Aloitin kirjan kertaalleen vuosia sitten, mutta syystä tai toisesta lukeminen keskeytyi pidemmäksi aikaa, enkä saanut tekstistä enää uudestaan otetta jatkaakseni loppuun saakka. Muistan kokeneeni kirjan tuolloin raskaslukuisena ja se on pitkittänyt tarttumistani siihen uudestaan, mutta lukuhaasteeni innoittamana sain tämänkin kirjahyllyni kirjan luettua.

Sadan vuoden yksinäisyys on rehevä ja rönsyilevä tarina syrjäisestä etelä-amerikkalaisesta pikkukaupunki Macondosta ja sen perustajasuvun vaiheista sadan vuoden ajanjaksolta. Tuona aikana suvun esi-isien Jose Arcadio ja Ursula Buendian jälkeläiset nousevat ja kaatuvat uskomattoman vaiheikkaissa käänteissä kunnes suku eristyneenä ympäristöstään sammuu viimeisen jäsenensä myötä. Yksi toisensa jälkeen henkilöhahmot vajoavat hulluuteen ja yksinäisyyteen maailman kokiessa mullistuksiaan heidän ympärillään. Macondoa ravistelevat tapahtumat heijastelevat pienoiskoossa Kolumbian lähihistoriaa sisällissotineen, joukkomurhineen ja ulkomaisten liikeyritysten esiinmarsseineen. Kirjan lopuksi Macondokin on perustajasukunsa myötä vajonnut yksinäisyyteen ja unohdukseen.

Lukukokemus oli hieman uuvuttava, mutta lopussa palkitseva. Teksti on vahvasti maagisella realismilla maustettua ja poukkoilee ajassa ja paikassa edestakaisin. Suvun jäsenet nimetään yhä uudestaan samoilla nimillä, mikä entisestään vaikeuttaa rönsyilevän tarinan seuraamista. Kirjan tumma pohjavire ja sukua eri muodoissaan kohtaavat onnettomuudet tekevät lukukokemuksesta myös hiukan alavireisen. Toisaalta uskomattomat juonenkäänteet pitävät lukijan varpaillaan, eikä kirjasta muutenkaan suvantokohtia juuri löydy. Myös tapahtumien linkittyminen Kolumbian todelliseen historiaan lisäsi omaa mielenkiintoani tarinaan.

Marquezin tyyli on kaiken kaikkiaan niin omintakeista, ettei mieleeni tule mitään toista teosta, jota Sadan vuoden yksinäisyys muistuttaisi. Jo pelkästään se tekee kirjasta ehdottomasti tutustumisen arvoisen.


3 kommenttia:

  1. Kovin moni tuntuu pitäneen kirjaa jotenkin raskaana ja osa jopa kai tylsänäkin. Luin Sadan vuoden yksinäisyyden monta vuotta sitten, kun se sattui olemaan äidin kirjahyllyssä eikä minulle ole jäänyt ollenkaan mieleen, että ei olisi tehnyt mieli lukea eteenpäin. Päinvastoin itse asiassa, mielestäni pidin kirjasta melko paljonkin ja Rakkautta koleran aikaan on ollut lukulistalla siitä lähtien. En nyt mitenkään rakastunut Marqueziin, mutta olen nyt vain ihmetellyt, miten olen kokenut kirjan niin eri tavalla kuin monet muut. :) On itseasiassa aika mielenkiintoista huomata, miten eri tavalla eri ihmiset voivat saman kirjan kokea.

    VastaaPoista
  2. Tämä on minulla kesken jäänyt tapaus, johon kyllä aion sinnikkäästi vielä palata. Ellei kyseessä olisi klassikko, antaisin olla. Nyt kuitenkin kirjan pointsit nousivat, kun luin täältä, että kirja palkitsee lukijansa lopussa! Kiitos! :-)

    VastaaPoista
  3. Minä luin kirjan muutama vuosi sitten ja pidin kovasti. Marquezin tyyli on kyllä omaperäinen ja täynnä intohimoa ja elämää. En muista oikeastaan, tuntuiko tuo minusta raskaslukuiselta, sain sen kyllä loppuun ensi yrittämällä, toisin kuin Rakkautta koleran aikaan, joka oli mielestäni vähän tylsempi ja jonka piti odottaa pari vuotta hyllyssä uutta yritystä.

    VastaaPoista